On ihan ok olla se huonoin

Ei varmaan kukaan halua olla vapaaehtoisesti joukkueen huonoin pelaaja, porukan huonoin laulaja tai luokan huonoin päässälaskija. Eihän se hirveän mukavaa ole, ja vaatii melkoista itsehillintää jäädä siihen tilanteseen senkin jälkeen kun on tajunnut, että homma ei luista niin hyvin kuin haluaisi.

Mulle henkilökohtaisesti yksi vaikeimmista asioista on sietää sitä, että olen jossain huono. Tämä kytkeytyy sujuvasti siihen etten myöskään halua myöntää olevani väärässä, vaikka syvällä sisimmässä tietäisinkin että olen. Joskus se keppikin on kivi, jos mä niin olen itsepäisesti päättänyt.
Näiden kahden ominaisuuden kohdalla mulla on vielä paljon paljon kehitettävää, sillä tiedän että nuo voi olla muiden (sekä itseni) näkökulmasta todella ärsyttäviä piirteitä.

Kuvituskuva

Syystä tai toisesta mä en ole koskaan harrastanut kunnon joukkuelajia. Joukkuelajilla tarkoitan nyt tällaista perus jalkapallo-, ringette-, salibandy- ja koripallolinjaa. Mun urheiluharrastushistoriaan kuuluu rytminen voimistelu, uimahyppy, akrobatia sekä tanssi. Hetkellisesti myös jousiammunta. Rytminen voimistelu taitaa olla noista ainut joukkuelajiksi luettava ja sitäkin tuli harrastettua alle kymmenvuotiaana. Urheilussa mä olen siis tottunut siihen, että suorittajana olen ainoastaan mitä. Mä itse olen hyvässä ja pahassa vastuussa siitä miten hommat toimii. Vaikka koulun liikuntatunneilla on tullut pelattua kaikkea mahdollista jääpallosta norsupalloon, ei sitä voi verrata oikeaan harrastukseen.
Tällä historialla mä olen itselleni selittänyt, miksi nyt Kanadassa koulun lentopallojoukkueessa pelaaminen on mulle kohtuullisen iso harppaus mukavuusalueen ulkopuolelle. Nyt kun siinä vierellä pitää pakkaa kasassa yli kymmenen muutakin ihmistä, tilanne on uusi.

Koko jutun pointti ja suurin pala, jonka sulattaminen on mulla vielä hiukan vaiheessa, on tämä: Mä en ole hyvä. Rehellisesti sanottuna mä olen joukkueen surkein pelaaja.
Tässä vaiheessa mä olisin yleensä pakannut treenivaatteet kassiin ja häipynyt paikalta palaten mulle tuttuihin lajeihin. Ihan kamalaa vai mitä? Niin mustakin. Mä kuitenkin tein itselleni lupauksen jo ennen vaihtovuoden alkua, että kokeilisin uusia juttuja. Sen mä myös aion tehdä.
Vaikka mun ranteet oli ekojen treenien jälkeen viikon mustelmilla ja itsetunto hiukan koetuksella, mä olen yrittänyt tsempata treeneissä ihan tosissani ja mikä tärkeintä, mä jäin. Koska lentopallo on tekniikkalaji, eikä mun tekniikka ole vielä mitään timanttia, sen kehittämiseen yritän nyt keskittyä. Välillä kun muut tekee haastavampia harjoituksia, mä treenaan apuohjaajan kanssa ihan perussyöttöjä. Ehkä mun syöttö ei lennä yhtä korkealle kuin muilla, mutta yrittämisessä mä en ole huono jos niin päätän.

Tää kokemus lentopallon saralla on ollut parhaimmillaan sitä itsensä kanssa kamppailemista ja itsensä ylittämistä. Kyllä mä tiedän ettei kukaan siellä treeneissä ole mua lynkkaamassa ja huutamassa kuinka huono olen vaan se kaikki tapahtuu ihan omasta toimesta.
Jos teissä on vähän samaa vikaa kuin mussa eli kaikki pitäisi osata tässä heti ja nyt, ottakaa aikanne ja potkikaa lempeästi itsenne sietämään sitä epämukavaa tunnetta, kun tuntuu ettei tästä tule mitään. On ihan ok olla se huonoin. Kyllä sieltä noustaan, jos ollaan noustakseen.

- Meri