29. toukokuuta 2018

Meri Kanadassa #8

Huhtikuu. Mun entinen lempikuukausi, joka nyt viime vuosina on ansainnut paikkansa Ultimaattisissa Kevätkuukausissa eli niissä, joiden aikana tehtävää ja tekemistä löytyy jokaikisestä nurkasta enemmän kuin laki sallii. Tänä vuonna mulla ei kuitenkaan ollut sen enempää tekemistä kuin muinakaan kuukausina ja musta tuntuu, että vaihtovuoden aikana mä olen löytänyt itsestäni yhden ei-niin-kivan piirteen: jos mulla ei ole liikaa pakollista tekemistä, en tee yhtään mitään.


Näiden noin yhdeksän kuukauden aikana mä olen päätynyt tulokseen, että vaikka mä rakastan toisinaan rauhaa ja pieniä paikkoja, oon kuitenkin enemmän kaupunkilaistyttö kuin pikkukylien kasvatti. Campbelltonissa ja varmaan kaikissa alle kymmenentuhannen asukkaan paikoissa tulee aina olemaan asioita, joita mä en todennäköisesti koskaan tule tajuamaan. Esimerkkinä ihmissuhteet. Jollain ilveellä kaikki on Campbelltonissa sukua toisilleen enemmän tai vähemmän. Jatkoa tähän hiukan karmivalla tavalla on, että kaikki myös seurustelevat toistensa kanssa sulavasti ristiin, limittäin ja vähän päällekkäin. Täällä on ihan normaalia istua kouluruokalassa samassa pöydässä sun viiden eri exän kanssa, joista kolme on seurustellut parhaan kaverisi kanssa.

Ylemmät jutut eivät mun elämään vaikuta oikein mitenkään, vaikka niille välillä pyörittelen päätäni, mutta sen sijaan tekemisen puute vaikuttaa aika olennaisesti. Tämä tietenkin on kaupunkikohtaista, mutta siinä kohtaa kun paikasta löytyy tasan kolme ravintolaa ja keilailuhalli, minkä sisustus on jämähtänyt 80-luvulle, voidaan todeta ettei valinnanvaraa hirveästi ole. Jos tähän lisätään se ettet omista ajolupaa puhumattakaan ajoneuvosta, onnittelut, olet melko jämäkästi lukittuna kotiisi ja sen ympäristöön. Kaikkea hyvää ja rakkautta Campbelltonille, se tulee aina pysymään sydämessäni, mutta kyllä mä valitsen villin ja vapaan elämäni Suomen pääkaupunkiseudulla.


Tässä kohtaa vuotta mä haluaisin jakaa oman kokemukseni paikallisten kavereiden saamisesta vaihtovuoden aikana, sillä veikkaan, että mulla on tarpeeksi kilometrejä takana, jotta voin päteä aiheesta uskottavasti.

Monet vaihto-oppilasjärjestöthän painottavat mieluusti sitä, että paikallisten kavereiden hankkiminen vaihtovuoden aikana on erittäin tärkeää, koska he helpottavat sun sopetumista maahan, kieleen jne jne. Mä olen ehdottomasti samaa mieltä, sillä onhan paikalliset sun ainoa väylä siihen itse elämään hostperheen lisäksi, mutta juttu ei kuitenkaan ole niin suoraviivainen, sillä harvemmin kavereita vain tehdään. Mun kokemuksen mukaan pelkästään sun innokkuus ei riitä syventämään jotain suhdetta moikkaustuttu-leveliltä oikeaan kaveruuteen puhumattakaan ystävyydestä.
Mulla on täällä paikallisista paljon moikkaustuttuja eli niitä, joiden kanssa vaihdetaan kuulumiset luokassa, moikataan käytävällä ja saatetaan hytkyä yhdessä bileissä. Kunnon paikallisia kavereita mulla on ehkä kourallinen eli niitä, joiden kanssa voidaan puhua elämästä jo vähän syvällisemmin, hengataan yhdessä koulunkin jälkeen ja saadaan aina kutsut juhliin. Ihan ultimate ystäviksi mä en kuitenkaan voi kutsua heistä ketään ja musta se on ihan okei. Mun syvimmät ystävyyssuhteet vaihtovuoden aikana on solmittu toisten vaihto-oppilaiden kanssa ja toivon syvästi, että mä tulen pitämään heihin yhteyttä myös tämän kokemuksen jälkeen.

Mun neuvo tuleville vaihtareille on, että yrittäkää saada niitä paikallisia kavereita. Ei niitä tyhjästä nyhjästä, mutta ihan varmasti löydät ainakin pari heppua, joiden kanssa jutella koulussa. Ja jos et löydäkään sitä Best Friend Foreveriä, älä masennu. Mulla oli aluksi huono omatunto siitä etten ole saanut näiden kuukausien aikana kanadalaista sydänystävää, mutta sitten tajusin ettei se ole mikään must have -juttu. Mä olen tavannut ihan mielettömiä ihmisiä ja luonut erilaisia ihmissuhteita niin kanadalaisten, meksikolaisten, sveitsiläisten kuin turkkilaistenkin kanssa. Ja se on jotain mistä pitää olla ihan tajuttoman ylpeä!





Huhtikussa mä olen:

- Aloittanut päivittäiset lihaskuntoharjoitukset. Kieltämättä suurimpia saavutuksiani sitten ulkomaille lähdön ja ranskan kielen oppimisen jälkeen. Motiivina toimii se fakta, että täällä meren toisella puolella mun viettämä aika urheilun parissa on aivan liian vähäistä. Nyt oon reilun kuukauden ajan kyykännyt ja pusertanut parempien pakaroiden ja itsetyytyväisyyden (sekä hillittyen vaihtarikilojen) merkeissä ja ensimmäistä kertaa elämässäni huomaan, että hei, lihaskuntoonkin voi oikeasti tottua. Noin suurinpiirtein ainakin.

- Pelannut ihan liikaa Skip-Bo:a. Toi korttipeli on meidän perheessä joku uusi (nyt jo vanha) villitys. Yhtenä huhtikuun viikonloppuna, kun meidän italialainen vaihtarikaveri oli meillä yötä, pelattiin vähättelemättä ainakin kymmenen kierrosta. Hostäiti väittää, että otan korttipelit liian tosissaan. Pyh, mä vain pelaan tunteikkaasti, sanon mä. Call me korttihai.

- Opettanut kanadalaisille maantietoa. Me tehdään kuviksen tunnilla seinän kokoista maailmankarttaa, johon laitetaan kuvat kaikista entisistä, nykyisistä ja tulevista vaihtareista ja viivat heidän kotimaihinsa. Ryhmän ainoana vaihto-oppilaana sekä näköjään ainoana maantieteen taitajana totesin, että mun on parasta roikkua katsomassa ettei tyypit piirrä Belgiaa Aasiaan tai Filippiinejä Etelä-Amerikkaan. True story, meidän opettaja oli piirtämässä Ranskaa Ahvenanmaan paikkeille. Voin siis sanoa ettei ne kaikki kanukitkaan ole sen parempia paikantamaan maita kuin ne kuuluisat jenkit.


- Fiilistellyt koulun teatteriryhmän tekemää esitystä. Mulla tuli sitä katsoessa ihan hirveä ikävä teatteria! Ryhmän valitsema näytelmä oli joku valmiiksi käsikirjoitettu, melko syvällinen, tuotos, jonka lopetuksesta moni meidän koulun oppilas kurtisteli kulmiaan. Mä en saanut (läheskään) jokaisesta repliikistä selvää, koska edelleenkin paikallisilla nuorilla on sellainen aksentti, että mun aivokapasiteetti käy extratehoilla sitä ymmärtääkseen, mutta tykkäsin siitä mitä ymmärsin. Ilomielin kutsuisin tyypit esiintymään Kallioon. Siellähän tykätään synkistä ja hiukan yli hilseen menevistä teoksista, köh köh.

- Käynyt vihdoinkin kampaajalla ja leikkauttanut fledani. Mulle tuli Suomesta päin kehoitusta, että olisi ehkä aika käydä siistimässä kuontaloa. En kiellä, latvat olivat päässeet venähtämään. Tulipa myös jälleen todistettua kuinka kallis maa Suomi on. Jos mä nimittäin Suomessa leikkautan hiukseni, se maksaa helposti sellaiset viisikymmentä euroa. Täällä maksoin käynnistä vaivaiset viisitoista dollaria eli noin kymmenen euroa...

- Vetänyt vaahterasiirappiöverit vaihtariporukan kesken eräässä Québecin cabane à sucre:ssa eli mökissä, jossa valmistetaan vaahterasiirappia. Siellä vaahterapuiden ja kinosten keskellä tuntee itsensä melko kanadalaiseksi, kun lipoo jäätelötikusta lumessa jähmettynyttä suussa sulavaa sulaa sokeria. Meidän aluevalvoja järjesti tuon retken. Vinkkinä kaikille: sitä vaahterasiirappia ei kannata syödä liikaa, tiedä milloin lopettaa. Mulle ei käynyt ylilyöntiä tällä kertaa, mutta hostsiskolle kuulemma kyllä viime vuonna.





- Pitänyt sylissä mun italialaisen vaihtarikaverin aivan syötävän suloista hostpikkuveljeä, joka oli siihen aikaan vain viikon ikäinen <3

- Kuvannut opettajien vaatimaa videota vaihto-oppilaista. Meidän vastuuopettaja oli hankkinut avuksi jopa koulun vanhan oppilaan, joka osaa käsitellä kaikenlaisia videolaitteita green screenistä mikrofoniin. Videoista ei tullut hullumpi, mutta kun se näytettiin koko koululle tässä pari päivää sitten toukokuussa, voi sitä häpeän määrää. Kyllä monen sadan ihmisen edessä esiintyminen on mulle ihan ok ja tosi kivaa, mutta jos kyseessä on kouluprojekti, voisin vajota maan alle.



- Herännyt ja katsonut kuinka mun peiton kulmassa on jotain epämääräistä möhnää. Kun yritin huiskauttaa möhnää pois, se lähtikin lentoon toiselle puolelle mun petiä. Rytinällä poistuin sängystä, räpsäytin valot päälle ja kahden metrin turvavälin päästä tsekkasin, että mikä hirvitys oli päätynyt mun petikaveriksi. Möhnä paljastui järkyttävän kokoiseksi heinäsirkaksi. Ei kiitos enää.

- Järjestänyt synttäriyllätyksen mun hostsiskolle Sinemille. Mä olin juhlapäivänä toinen jalka haudassa pidempiaikasen flunssan takia, mutta kun olin jo kerran suunnitellut koko homman, niin olihan se myös pakko toteuttaa. Laskelmieni mukaan puhalsin noin 35 ilmapalloa, leivon pellillisen mokkapaloja ja koristelin ruokailusalin sekä Sinemin huoneen. Kaiken tein sen aikana, kun hostäiti ja sisko olivat ruokaostoksilla toisella puolen kaupunkia. Mä niin rakastan järkkäillä tällaisia juttuja! Yllätettyjen ihmisten reaktiot on ihan huikeita.



- Niin ja täytinhän mäkin 18!

Huh, saatiinpa tämäkin kirjoitettua. Kahden päivän päästä käynnistyy mun viimeinen kuukausi Kanadassa ja olo on ihan epätodellinen... enhän mä vielä voi palata Suomeen!


- Meri


1. toukokuuta 2018

18

Täysi-ikäinen nainen mä oon
Eksyn ihan varmast' maailman tuuliin
Stressimme vahvistukoon
Tahtoisin aloittaa elämäni suurta matkaa ...

Siinä mun ikiomat neljä riviä Paula Koivuniemen ikonisesta kappaleesta omistettuna kaikille juuri 18 vuotta täyttäneille, joiden joukkoon itsekin liityin 24.4. Mitään henkisiä muutoksia fyysisistä nyt puhumattakaan en ole vielä pannut merkille, mutta onnitteluja kyllä satoi kaikista ilmansuunnista niin perheeltä, puolituntemattomilta kuin pankiltakin. Kiitokset vielä kaikille tasapuolisesti!


Eihän mun täysi-ikäisyydestä tai aikuisuudesta, mitä termiä nyt tahtookaan käyttää, ole mitään hyötyä täällä Kanadan päässä, mutta voin sentään haaveilla mitä kaikkea upeaa mä voin sitten Suomessa tehdä. Eli ainakin:
- päästä katsomaan kaikkia Finnkinossa tarjottavia leffoja (vihdoinkin)
- uusia passin ilman vanhempien lupaa (se vanha kuva kaipaakin päivitystä)
- mennä naimisiin (huomhuom! ei päde vielä Kanadassa)
- äänestääää (eduskuntavaalit 2019 täältä tullaan!)
- selittää itse mun Wilman poissaolot (en malta odottaa)
- kirjoittaa koulun lupalaput itse (tästä olen päässyt jo nyt nauttimaan)
- pelata rahapelejä lähikaupassa (ja astua sen maagisen sinisen K18-rajan yli)
- hakea huomattavasti lukuisimpiin kesätyöpaikkoihin (pestiä se ei tosi takaa, valitettavasti)
- sekä mikä parasta, osallistua bingoon!
- ai niin, kai niitä jotain alkoholijuomiakin voi ostaa

Okei, pitää kyllä myöntää, että tuosta tämänhetkisestä ainoasta ilosta eli koulun lupalappujen kirjoittamisesta on tullut aika kaikkivoipainen olo. Vähän sama fiilis, kun sain ensimmäisen läppärini eikä enää tarvinnut mennä kysymään isältä järjestelmänvalvojan salasanaa, koska sä olit oma järjestelmänvalvojasi. Muistan vieläkin kuinka hyvältä se tuntui.

Tällä postauksella ei ollut mitään sen kummempaa suurta ideaa kuin ilmoittaa tämä suuri ilosanoma ja hiukan vitsailla. Mulla on pääkopassa idea hiukan syvällisemmästä pohdinnasta liittyen merkkipäivään, mutta nyt ihailkaa vain näitä Sinemin ottamia kuvia viime tiistailta. Huh, kuvissa poseeraminen ei ainakaan helpota vanhetessa... lonkkakin alkaa ikävästi painaa.


... Sua tarvitsen baarikaveriksi
Täysi-ikäisen naisen
Darran me jaamme
Vappuna tukekaamme
Täysi-ikäinen nainen
Tuntee arvon aikuisuuden

Näiden sanojen saatteeksi hyvää vappupäivää sinne Suomeen ja terkkuja kaikille kavereille! Täällä oli huomattavasti leppoisampi meno, kun koko vappua ei juhlittu ollenkaan.

- Täysi-ikäinen, ei vielä läheskään aikuinen, nainen


PS. Anteeksi perheelle ja suvulle karskista sanoituksesta. Niiden todenperäisyyttä en vahvista, mutta myöntäkää toki, että kekseliäisyyden puolesta voisin ihan hyvin tuurata oikeaa Koivuniemeä.