Joyeux Halloween!

Tänään mä sain kokea sellaisen kunnon once in a lifetime -vaihtarikokemuksen eli ihan oikean pohjois-amerikkalaisen halloweenin asuineen sekä trick or treat -kierroksineen.
Pari päivää sitten virittäydyttiin tunnelmaan Campbelltonin vaihtareiden kesken nst. forest of terrorissa, joka oli pimeään metsään kyhätty kauhulabyrintti. Meissä se kylläkin herätti enemmän naurua kuin kauhua..

Halloweenihan ei Suomessa ole mitenkään iso juttu, ja jostain syystä mä ajattelin ettei se Kanadassakaan olisi mitään verrattuna Usaan. Väärässä olin. Jo hyvissä ajoin yli kuukautta ennen h-hetkeä kauppoihin ilmestyi kaiken maailman halloweenkoristeita. Monta hyllyllistä muovista (ja turhaa) roipetta millä ihminen voi kotinsa täyttää, ihanaa ihanaa. Tyypit koulussa suunnitteli asujaan ihan innoissaan nähden oikeasti vaivaa niiden keksimiseen ja toteuttamiseen.
Kaveriporukalla päätettiin toteuttaa helppo mutta hauska idea Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä (Blanche-Neige et les sept nains). Mä sain astua Jörön eli Grincheuxin rooliin, joka finnish facella onnistui erittäin hyvin.

Tänään 31.10. alkoi itse halloweenin juhlinta. Mä ajattelin, että koulupäivä olisi ihan tavallinen jollei asuja lasketa, mutta ehei kun kyse on meidän oppilaskunnasta. Jokainen oppitunti meni lähinnä hengaillessa ja syödessä karkkia, mitä opettajat meille oli hankkinut. Toisella tunnilla mä menin grade 11 kanssa koulun liikuntasaliin, minne oli viritetty pimeässä hohtavat lentopalloverkot. Se tunti vietitettiin pimeässä liikkasalissa pelaten, syöden ja jutellen. Ruokatunnilla oli oppilaskunnan järjestämä kurpitsankaiverruskisa.

Koulun jälkeen hostäiti sai loistoidean lykätä meidät belgialaisen vaihtarin perheen luokse, jotta voitaisiin mennä trick or treat -kierrokselle perheen 11-vuotiaan tytön ja tämän kavereiden kanssa. Eipä siinä mitään, sillä vietetään tosi mielellään aikaan tuossa perheessä, ja onhan trick or treat kerran elämässä koettava kun kerran Pohjois-Amerikassa ollaan. Muovipussit siis käteen ja kadulle.

Huvittavan tilanteesta ei tehnyt vain meidän hiukan ylivenähtänyt ikä (puolustus: kuka muka määrittää kuka saa karkki vai keppostella ja kuka ei??) vaan myös se, että kyseisen perheen naapurissa asuu myös meidän kurssikaveri, joka oli juuri samoihin aikoihin lähdössä halloweenbileisiin kun me lähdettiin kierrokselle. Hiukan vaivaantunut katseenvaihto käytiin läpi, kun toisella oli päällä absolute vodka -t-paita ja toisilla muovipussit karkkikierrosta varten kolmen 11-vuotiaan kiljuessa ympärillä...
Alkukankeuden jälkeen trick or treating osoittautui tosi kivaksi kokemukseksi. Kun tajuttiin että aikuiset eivät olleet tuomitsemassa meitä vaikka oltiinkin muita kahta päätä pidempiä, kiertelystä tuli huomattavasti mielyttävämpää. Ainoastaan yksi nainen huomautti ääneen meidän "olevan hiukan vanhoja", mutta tämän mä kuittasin vaihtarikortilla.

Mua naurattaa kuinka paljon oikean elämän trick or treat vastaa kaikkia niitä leffoja ja kirjoja, joita on vuosien aikana tullut nähtyä. Lapset vertailee hullunkiilto silmissään saaliitaan päätellen mistä saa kaupungin parhaimmat karkit. Jos joltain ovelta saa vain yhden pienen suklaapatukan siitä kiitetään kauniisti ja heti oven sulkeuduttua valitetaan kuinka pihejä jotkut voivat olla. Yllättäen kaikkein isoimpien talojen kaduilla pörrää eniten lapsia, sillä lasten logiikalla iso talo meinaa rikkautta ja rikkaus parempia karkkeja.

Tuolla kierroksella näki hyvin miten jotkut panostavat halloweenin ihan kunnolla. Jopa monet aikuiset olivat pukeutuneet, vaikka he pääasiassa vain saattoivat lapsiaan tai antoivat ovensuusta karkkia. Koristeitakin näkyi laidasta laitaan. Ykköspaikan taitaa ansaita tuo ylempänäkin näkyvä kummituslinna, mikä oli pystytetty talon ovensuuhun niin, että sen läpi piti kävellä päästäkseen ovelle kauhusoundtrackin soidessa taustalla.

Ihan kiitettävä kasa syötävääkin tuolta matkalta kertyi ja sitäkin parempi kokemus. Nyt mä voin ainakin sanoa, että olen käynyt ihan oikealla trick or treaning -kierroksella. Suosittelen kaikille vähän vanhemmillekin, jos koskaan tulee mahdollisuus!

- Meri

Onko mulla kotitöitä? - elämää isäntäperheessä

Otsikon kysymykseen yksinkertainen vastaus: kyllä. 

Mä uskallan väittää, että jokaisella vaihto-oppilaalla on edes jonkinlaisia kotitöitä kuten kotimaassakin. Vähintääkin se oman huoneen siisteyden ylläpito. Mä en osaa sanoa onko mulla täällä paljon vai vähän askareita verrattuna muihin vaihtareihin, eikä sitä välttämättä ole viisastakaan vertailla, koska isäntäperheitä on tasan niin paljon erilaisia kuin vaihto-oppilaitakin. 

Kirjoitan siis nyt omasta näkökulmastani millaista on elää juuri mun (isäntä)perheessä. 

Tuossa ylläolevassa talossa asuu tällä hetkellä meikäläisen lisäksi mun hostäiti, mun kaksi vaihtarisiskoa sekä kaksi kissaa. Meidän koti on kirjaimellisesti melkolailla korvessa eli Quebecin puolella googlemapsittoman hiekkatien varressa. Vertaillaan sen verran, että Suomessa mä asun rivitalossa tiheään asutulla alueella. Eroja siis on, mutta mä kyllä rakastan tätä paikkaa ja ihan mukisematta istun sen 10-15 minuuttia autossa ennen kuin päästään (Campbelltonin mittasuhteissa) ihmisten ilmoille. 

Mä koen itseni tosi onnekkaaksi siinä mielessä, että mun kohdalle osui aivan mahtava isäntäperhe, joka ei valitettavasti aina ole itsestäänselvyys. 

Hostäiti on yksi lämminsydämisimmistä ihmisistä joita tunnen, ja tulen hänen kanssaan tosi hyvin juttuun. Mä tiedän, että jos kukaan muu ei ymmärrä, hostäiti ymmärtää. Yksi syy miksi meillä synkkaa taitaa olla se, että me molemmat ollaan melkoisia perfektionisteja. Hostäiti tosiaan on aika tiukka siisteydestä, ja tää näkyy meidän kotitöissä. Joka viikonloppu me pestään omat kylpyhuoneet (mä onneksi jaan kylppärin toisen siskon kanssa, joten siivouspäivätkin jaetaan) lattiasta kattoon eli vessanpönttö, suihku ja lavuaari hinkataan viimeistä tippaa myönten kiiltäviksi. Tiskivuorot meillä on kahden päivän putkessa, jonka jälkeen on yksi välipäivä. Vaatteita ei tarvitse pestä itse, joka on mulle suuri helpotus, köh köh. Riittää että viedään perjantaina likapyykkikori kodinhoitohuoneeseen.

Hostsiskot on kyllä ihan mahtavia tapauksia. Samaan aikaan ollaan kaikki kolme tosi erilaisia, mutta kuitenkin meidän ajatusmaailma on tosi samanlainen. On hassua ajatella, että vain kahdessa kuukaudessa se side on jo niin vahva, että muitta mutkitta mä menisin puolustamaan heitä nyrkit pystyssä, jos tilanne vaatisi. Yksi päivä sain nauraa ihan kunnolla, kun toinen siskoista katsoi kuvaa meistä kolmesta ja totesi jotenkin yllättyneenä: "Me ollaan oikeasti niin erilaisen näköisiä." Ihan kuin hän olisi vasta tajunnut, että me ei olla biologisesti mitään sukua keskenään. 

Mun arki täällä on ollut alusta lähtien tosi tavallista, jos niin voi sanoa. Ehkä se nopeutti osaltaan sitä fiilistä, että lähes heti musta alkoi tuntua että asun täällä enkä lomaile. Arki pyörii samanlaisella kaavalla: herään, syön aamupalan, menen kouluun, käyn koulua ja syön 'dînerin' (lounas), tulen koulusta, teen mahdolliset läksyt, syön 'souperin' (päivällinen), hengailen ja menen nukkumaan. Musta rutiinit on ihan kivoja, joten ei mua haittaa ettei kierrellä joka päivä eri mestoissa tuli persukissa. 

Jotain säännöstä poikkeavaa ovat kauppa- ja ravintolareissut sekä jääkiekkomatsit, joita viikottain meillä harrastetaan. Viikonloppuisin on kaiken maailman bileitä tai illanistujaisia (ja jos ei ole niin sellaiset järjestetään vaikka väkisin..), missä tavataan kavereita ja syödään ihanan epäterveellisesti.

Koulu ei syö vapaa-ajasta paljonkaan, joten yleensä puuhastelen silloin omatoimisesti jotain. Tällä hetkellä mun lemppareiksi on noussut päivällisen jälkeen kävelylenkin tekeminen ellei pimeä ehdi ensin, uimahallissa ja elokuvissa käynti aina kun joku on mua sinne valmis kuskaamaan, Hunger Gamesin lukeminen ranskaksi, sekä syvällisten keskustelujen käynti perheen kanssa sillä kielikapasiteetillä mikä mulla nyt on. Campbellton ei ole mikään lukuisten mahdollisuuksien ihmemaa tekemisen suhteen, joten omalla kekseliäisyydellä saa pärjätä aika pitkälle. 

Mulla ei tällä hetkellä ole maalauskurssin lisäksi mitään oikeasti aikataulutettua ohjelmaa, joka juuri nyt tuntuu tosi hyvälle, sillä Suomessa mulla on ollut 3-5 päivää viikosta harrastuksia. Joulun jälkeen mä olen suunnitellut ottavani jotain ylimääräistä kehiin, ja 2. semesterin kurssienkin johdosta tulee olemaan lisää ohjelmaa koulun ulkopuolella. Omien fiilisten mukaan mennään. 

Ihan normaalia elämää täällä siis elellään kanadalaisessa kulttuurissa.

- Meri

P.S Mulla on jo nyt ihan jäätävä jouluhypetys päällä ja lähes joka päivä muistutan hostäidin riemuksi kuinka monta päivää mun lempijuhlaan on. 56!

Hymykriisi

Mä en ole koskaan kokenut itseäni mitenkään erityisen vakavaksi ihmiseksi. En mä ole ajatellut, että hymyilisin vähemmän kuin muut tai että mun perusilme olisi surullinen. Suomessa kun on ihan normaalia istua bussissa morkkiksena eikä kukaan ajattele, että se on outoa tai epänormaalia.
Kanadassa tilanne on kuitenkin vähän toinen. Mulle ei ole toistaiseksi iskenyt mikään jäätävä kulttuurishokki, sillä Kanada muistuttaa Suomea monessa asiassa, mutta pakko myöntää, että mun perusilme on saanut mut miettimään pariinkin otteeseen.

Olisiko mun pitänyt itkeä vai nauraa, kun mun hostäiti ja siskot kertoi, että ne luuli etten pitänyt heistä, koska olin kuulemma niin vakavalla naamalla lentokentällä, tai kun mulle aivan tuntematon tyttö oli kysynyt mun kaverilta koulussa "Miksi se suomalainen näyttää aina niin surulliselta?".
Hämmennys, huvittuneisuus ja epäusko tuli kaikki käytyä läpi, kun niin moni ihminen sanoi mulle luulleensa, että mä olen 24/7 joko surullinen tai vihainen jostakin. Olenko mä oikeasti niin vakavailmeinen? Myönnän sen, että jos oon mietteissäni tai en puhu kenellekään, saattaa kasvojani koristaa melko tympeä miettimisilme nyt kun vielä joutuu aivotyöskentelemään kielenkin takia tuplateholla, mutta ei kai mun pärstä nyt niin paljon eroa kanadalaisista. Vai?

Pienimuotoisen kultturishokin/kriisin mä tän hyvin pienen asian takia kävin läpi, sillä en mä halua ihmisten luulevan musta asioita, jotka ei pidä paikkansa. Kun mä tein selväksi, että 90% mun ajasta mä en ole vihainen tai surullinen, vaikka naama näyttäisikin siltä, tyypit on suhtautunut onneksi huumorilla mun "finnish faceen". Hostäitikin sanoi, että ainakin on erilaisia naamoja talossa: yksi duracell meksikolainen, yksi itkunauru turkkilainen ja yksi naamalta vakava suomalainen. Silti mun to do -listalla on oppia hymyilemään enemmän, jotta mä voin palata Suomeen hiukan enemmän kanadalaisena.

- Vähän normaalia enemmän hymyilevä Meri