29. tammikuuta 2018

Au revoir 2017

"Vuodesta 2017 on nyt eletty kokonaiset kaksitoista päivää enkä mä ole vieläkään vaihtanut uutta kalenteria seinälle. Vuoden vaihtuminen ei jostain syystä tuntunut mulle mitenkään merkittävältä. Samaa vanhaa arkeahan tää on.
Silti on hassua välillä havahtua siihen, että mä todellakin lähden tänä vuonna pois Suomesta. Siihen on kuitenkin aikaa ja sitä ennen täytyy rämpiä läpi vielä kolme koeviikkoa, kesätyöt ja paljon muuta."

Noin alkoi mun vuoden 2017 ensimmäinen postaus. Ihan jäätävää ajatella, että siitä on oikeasti yli vuosi. Joku vanhempi taisi joskus sanoa, että päivät kuuluu lasten kanssa hitaasti, mutta vuodet nopeasti. Mä voin kyllä näin 17-vuotiaana lapsena todeta sen myös paikkansapitäväksi ihan yleisestikin. Mä en ole vieläkään selvittänyt sitä maailman suurinta mysteeriä miksi biologian tunnit kuluu hitaammin kuin yksi kokonainen vuosi.
Toisin kuin näköjään tuolloin vuosien 2016-2017 taitteessa, tänä vuonna vuoden vaihtuminen oli mulle iso juttu. Kun uutena vuotena laskettiin lähtölaskentaa vuoteen 2018, mä olin ihan älyttömän innoissani. Tämä vuosi on mun ja kaikkien -00 syntyneiden juhlavuosi. Tänä vuonna mä täytän kahdeksantoista ja mä voin sanoa, että olen saavuttanut jotain suurta elämässä, heh. Ennen tätä vuotta mä ajattelin ettei se täysi-ikäistyminen niin iso juttu voi olla, mutta ehhei, kyllä. se. on.

Useinhan kysytään, että mikä on ollut sun elämäsi paras vuosi. Uskaltaisin veikata, että vuosi 2017 oli mulla tähänastisen elämäni paras. Samoin kuten vuosi 2016 oli aikanaan. Toisaalta musta on hiukan hölmöä näin nuorena lähteä vertailemaan, kun mä en edes muista tarkkaan puoliakaan mun elämistäni vuosista. Yli kymmenenvuotiaasta ylöspäin voin jo tarkemmin kertoa mitä sitä on tullut tehtyä, mutta mun kohdalla ne vuodet kymmenenvuotiaasta siihen viisitoistavuotiaaseen ei ollut mitään erityisen ihmeellisiä. Itseasiassa jos multa kysytään, sanoisin että 12-14-vuotiaana tehdyt asiat on niitä, jotka yön pimeinä tunteina hiipii sun mieleen puskista ja voisit vain hävetä itsesi maanrakoon. Terkkuja Meri 13 veelle.
Niin, ehkä siitä peruskoulun viimeisestä luokasta lähtien mä olen elänyt elämäni parhaita vuosia, muutosten ja uusien kokemusten vuosia. Vuosi 2017 edusti vahvasti viimeiseksi mainittua:

Uusi musikaali
Toukokuussa mä olin mukana herättämässä Disneyn High School Musicalia henkiin suomeksi yhdeksän vuoden tauon jälkeen. Ennen mun viimevuotista teatteriryhmää ainoa "virallinen" taho Suomessa, joka kyseisen musikaalin oli tehnyt, oli Helsingin kaupunginteatteri vuonna 2008. Voisin sanoa, että toi musikaali oli mun toinen suoraan valmiista käsikirjoituksesta tehty produktio ja ensimmäinen oikeasti iso sellainen. Huh, tuntuu että tästäkin olisi jo valovuosi aikaa.
Mun ikäisillä on yleensä todella vahva tunneside hsm-leffoihin, mutta mun pitää myöntää etten ole edelleenkään katsonut niistä yhtäkään...

Uusi työ
Tai no työ ja työ. Viime kesänä mä olin osa näyttelijäkaartia pienimuotoisessa kesäteatterissa Helsingin Töölöössä. Vaikka mä en tehnyt mitään elämäni roolia, kokemus oli sitäkin isompi. Ei ehkä aina niin posiitivissa merkeissä, mutta (opettavaisinta) kokemusta se negatiivinenkin on. Mä en saanut hommasta palkkaa vaan pienen bonuksen kesän päätteeksi. Ainakin nyt mä pystyn lisäämään cv:een jotain ja ehkä tulevina kesinä pääsen vähän isompiin ympyröihin.

Uusi maa 
Pohjois-Amerikan Suomi, kiltti naapuri, Yhdysvaltojen hattu, Great White North, 'Excuse me, I'm sorry, Are you okay?' -ihmisten synnyinpaikka, vaahterasiirapilla ja luistimilla rullaava ihmemaa. Mitä näitä nyt on. Tärkeimmäksi kuvaukseksi on kuitenkin ylivoimaisesti noussut 'mun toinen kotimaa'. Vastaus on... Känädä.

Uusi perhe
Kuulostaapa kamalalta näin kirjoitettuna. Älkää huoliko, ketään ei ole unohdettu, ei Suomessa eikä Kanadassa. Pointti se, että nyt mulla on kaksi mahtavaa perhettä: yksi suomalainen ja yksi kanadalainen. Kaksin aina kaunihimpi, vai mitä?

Uusi koulu
Njaah, tämä taitaa mennä siihen "menin, näin, koin" -osastoon. Mun arvostus suomalaiseen koulutus-systeemiin on noussut täällä ihan hurjasti. Vaikka todennäköisesti tulen kiroamaan heti ensimmäisen jakson koeviikon maanrakoon ensi syksynä, mä voin aina muistuttaa itseäni, että onhan se ihan huikeaa edustaa yhtä maailman parhaimmista koulutusjärjestelmistä.

Uusi kieli
Tämä on se kohta, mistä olen ehkä eniten ylpeä, sekä kohta, jota en koskaan uskonut oikeasti saavuttavani. Kun ennen vaihtovuotta mun ranskan taito oli selvästi ruotsia huonompi ja niin kaukana englannista kuin olla ja voi, tällä hetkellä se ero englannin ja ranskan välillä ei ole kovinkaan iso. Pystyn helposti elämään arkea ranskaksi ilman sen suurempia ongelmia, mutta koulussa kirjoitelmat natiivien kanssa vähän kyllä aiheuttavat päänvaivaa. Silti ei sitä välillä edes itse huomaa, kuinka paljon on puolen vuoden aikana oppinut.



"En erityisemmin harrasta uudenvuodenlupauksia, mutta tänä vuonna voin luvata, että 2017 tulee tuomaan mulle hirveästi uusia kokemuksia ja tunteita laidasta laitaan."

Aika hyvin ennustin ja aika hyvin toteutin. Mä en edelleenkään harrasta uudenvuodenlupauksia, mutta saanko jälleen ympäripyöreästi luvata (tai enemmänkin toivoa), että vuodesta 2018 tulee JUHLAva.

- Meri


23. tammikuuta 2018

Meri Kanadassa #4

Otetaas vielä pieni throwback joulukuuhun 2017 ja katsastetaan millainen mun neljäs kuukausi Kanadassa oikein oli.

Jos marraskuu kului mun mielestä nopeasti, joulukuusta ehti nähdä vain peräpään, kun se juoksi mun ohi hippulat vinkuen. Bye bye se huusi mennessään, ja mä huomasinkin olevani jo tammikuussa, hups. Että näin.
Mä odotin joulua ja joulukuuta yleisestikin tosi paljon. Laskin päiviä ja olin suurinpiirtein valmis tanssimaan talon ympäri, kun 1.12. koitti. Sanoisin, että kun jotain odottaa paljon, se myös kuluu normaalia nopeammin ohi.

Vuoden viimeisen kuukauden aikana tapahtui ja se olikin varmasti tähän mennessä kiireisin kuukausi. Mulla oli oikeastaan joka viikko jotain "extraa" tekemistä. Oli parin kaverin synttärit, itsenäisyyspäivä, bal de neige, koulussa ylimääräistä ohjelmaa ja sitten itse joulupyhät.
Eipä tämä Kanadan kiire ole kuitenkaan mitään verrattuna siihen kiireeseen mikä mulla Suomessa painoi niskassa 70 % vuodesta. Että todella innolla odotan, kun palaan ja hengästyn jo siitä että kouluun pitää ehtiä klo 8.10.


Muistatteko, kun aikanaan kerroin mun koulusysteemistä täällä ja sanoin, että viisi samaa kurssia ei tunnu ennakkoluuloista huolimatta tylsältä? Nyt viisi kuukautta koulua Kanadassa käyneenä voin kertoa, että kyllä se yksitokkoisuus alkaa pikku hiljaa pännimään.
Joulukuussa mulla oli selvä motivaation lasku koko koulun suhteen, sillä tuntui, että me ei oikeasti tehdään mitään uutta vaan aina sitä samaa vanhaa. Koulunkäynti täällä on opetustyyleiltään, projekteiltaan yms. tosi yksinkertaista. Mä voin helposti ennustaa koko tulevan koulupäivän ohjelman etukäteen edeltävänä iltana.
Melkein jopa haluaisin sanoa, että kaipaan Suomen tekstianalyysejä ja luokan edessä pidettäviä vaikuttavia puheita, mutta veikkaan että se rikkoisi jotain suurta ja pyhää sääntöä kaikkien Suomen lukiolaisten kesken. Olen siis hiljaa (mitä nyt hiukan tänne blogin puolelle valitan) ja nautin tästä tekemättömyydestä vielä kun voin.
Sanotaan vielä tämä ettei virhekäsityksiä synny: mun keskiarvo ei kaikesta huolimatta ole mitään Einsteinin tasoa. Se pyörii jossain siinä 80 % rajamailla, joka mulle riittää ihan hyvin.


Joulukuussa mä laitoin erityisesti merkille kuinka kaunista Kanadan luonto on. Olinhan mä sen ennenkin noteerannut ja osaksi luonnon takia koko maan valitsinkin, mutta nyt kun on lunta ja pakkasta, asian huomaa ihan erilailla.
Vaikka Suomi ja Kanada muistuttaa toisiaan tuolla luontosaralla enemmän kuin vaikka Suomi ja Espanja, on täällä ihan omia juttuja mitä ei mun tuntemasta Suomesta löydy. Yksi iso juttu on nuo vuoret. Okei, en mä tiedä voiko niitä ihan vuoriksi kutsua, mutta lähdetään siitä että mun kotikontujen isoin "vuori" on Helsingin Kallio, jota mä melkein joka päivä Suomessa ramppaan ylös alas. Mun kaveri, joka tulee Sveitsistä, meinasi lentää selälleen kun selitin, että Suomen korkein paikka on Halti, sillä hänen kotikaupunkinsa Sveitsissä on korkeammalla kuin Haltin huippu.
Mutta joo, nuo vuoret ovat oikeasti ihan älyttömän upeita. Meidän olkkarista näkee autiopaikalta, kun aurinko laskee niiden taakse. Mä olen nähnyt varmaan kaikki mahdolliset auringonlaskun keltaisen ja punaisen sävyt täällä ollessani.



Joulukuussa mä olen:

- Vastaanottanut yhteensä kuusi joulukalenteria. Mun Suomen sukulaiset ottivat selvästi sydämenasiakseen mun joulutunnelman ylläpitämisen, sillä noista kalentereista viisi tuli Suomesta. Lopulta mulla oli siis ikkunalaudalla kaksi suklaakalenteria, kaksi kuvakalenteria ja yksi kynttiläkalenteri. Kolmannen kuvakalenterin lahjoitin hostsiskolle viereiseen huoneeseen.

- Järjestänyt omat Suomi 100 -bileet itsenäisyyspäivänä. Kouluun laitoin mun Suomen pelipaidan ja illalla sytytin ikkunalaudalle itsenäisyyspäivänkynttilät. Siinä kynttilän loimotuksessa mä istuin varmaan neljä tuntia katsomassa linnan juhlia Yle Areenasta. Erittäin suomalaisena katsoin koko kättelyosuuden alusta loppuun. Mä en tiedä mikä siinä kättelyssä on niin koukuttavaa, mutta mun mielestä se on koko juhlien kohokohta... Kai siitä saa jotain samoja viboja kuin Prisman kassalivestä, että pääsee hiljaisesti tuomitsemaan muita ihmisiä melko toistuvassa tapahtumaketjussa istumalla itse passiivisesti kotona.



- Koristellut lähes koko talon joulukoristein. Meidän hostäiti sanoi jo etukäteen ettei "meillä laiteta paljon koristeita", mutta viimeistään siinä vaiheessa kun mä nostin pahvilaatikosta lattialla tanssivan tonttulakin, totesin että ainakin täällä sytytetään niitä kynttelikköjä ja ripustetaan kransseja paljon enemmän antaumuksella kuin Suomessa.

- Oppinut vihdoinkin pelaamaan älä räpytä -tuijotuskilpailua. Tämä on ehkä tyhmin asia mitä mä olen tänne tähän asti kirjoittanut, mutta on tästä taidosta oon ihan naurettavan ylpeä. Mä olen aina ollut tuossa pelissä tosi huono ja räpytän silmiä ehkä viiden sekunnin tuijotuksen jälkeen. Meillä oli joulukuussa usein tapana kilpailla tuossa jalossa lajissa keskenämme kavereiden kanssa ruokatunnin aikana, ja hiljalleen opin olemaan siinä melko hyvä.
Myönnän, meillä on ruokatunnilla liikaa aikaa ja liian tylsää.

- Syönyt koulussa "jouluaterian", jota mä kylläkin kyseenalaistin aika rankasti. Alla olevasta kuvasta näette melko hyvin kouluruoan laadun täälläpäin. Mä söin tuosta ateriasta ainoastaan perunat (jotka edustaa noita vanilijajäätelön näköisiä palloja) ja loput annoin kavereille...


- Juhlinut meidän vaihtariporukan Sveitsin edustajan 19-vuotissynttäreitä. Oltiin porukalla yhtenä viikonloppuna hänen perheensä luona yötä ja leiriydyttiin kellariin katsomaan leffoja Netflixistä.
Mä olen nyt Kanadassa olessani avannut ihan uuden genren mun leffavarastossa, sillä ennen vaihtovuotta mä en rehellisesti sanottuna ollut katsonut yhtäkään kauhuleffaa. Täällä porukka katsoo lähes aina yhdessä jotain Sinisteriä tai Insidiousia, joten niihinkin on nyt tultu tutustuttua. En oikein osaa vieläkään sanoa rakastanko vai vihaanko kauhuleffoja. Ehkä meen sillä kultaisella keskitiellä.

- Juhlinut mun kanadakaverin synttäreitä. Olin noissa juhlissa ainut vaihto-oppilas, joten olin lievästi ilmaistuna välillä hiukan pihalla keskustelunaiheista. Mä ymmärrän ranskaa puhuvia aikuisia lähes täydellisesti, mutta nää oman ikäpolveni edustajat on ihan oma lukunsa. Todella moni puhuu ihan järkyttävän nopeasti ja sitoen kaikki sanat yhteen niin, että musta tuntuu ettei ne edes hengitä välissä. Voin taputtaa itseäni olalle, sillä olen pikku hiljaa oppinut pysymään kärryillä edes siitä puheenaiheesta.


- Löytänyt Superstoren kylmähyllystä Eggoja. Stranger Thingsin fanit tietää. Kyllä siinä hetkessä ärsytti olla keliaakikko ihan tosissaan.

- Epäonnistunut täysin piparkakkutalon tekemisessä. Homma lähti siitä, että mä näin Superstoren alennusmyynneissä sellainen valmiiksi koottavan piparkakkutalon missä oli kaikki koristeet sun muut valmiina. Ostettiin sitten se siskojen kanssa ja oltiin tietysti aivan varmoja, että sen tekeminen on ihan naurettavan helppoa, ja kuten hostäitikin sanoi, sen ikäsuositus oli 5-vuotiaasta ylöspäin.
Seuraavana päivänä alettiin koota sitä "naurettavan helppoa taloa", joka osoittautui ylläripylläri hieman vaikeammaksi kuin luultiin. Mun sisäisen perfektionisti huusi tuskasta, kun ne koristeet ei mennyt ihan niin kuin piti, sillä se aine, millä niitä kiinnitettiin, oli syystä tai toisesti liian juoksevaa. Kun vihdoin saatin meidän erittäin ruma talo kasatuksi, toinen mun siskoista pudotti koko höskän lattialle, ja meidän luomus meni tuhannen päreiksi. Se oli sen piparkakkutalon lyhyt ja surullinen tarina.




- Joulusta ja Bal de neigestä voit lukeä täältä ja täältä.


Pahoittelut myöhästyneestä postauksesta. Mulla on tänään vapaapäivä koulusta lumisateen vuoksi, joten sain tämänkin vihdoin kirjoitettua.

- Meri

6. tammikuuta 2018

Kun suomalainen kanadalaisen joulun kohtasi

Mun elämänkokemuksen mukaan suurimpia ärsytyksiä mitä ihmisillä on jouluun liittyen ovat joululaulujen soittaminen ennen h-hetkeä sekä nst. joulun pitkittäminen. Jos siis soitat Rekiretkeä vielä tapaninpäivän jälkeen ja sulla on kuusi tuvassa reilusti yli laskiaisen, olet juuri rikkonut kirjoittamatonta sääntöä. Mutta hei, nyt kun on jo sopivasti tammikuu ja vuosi 2018, muistellaanpa hiukan mun joulua 2017. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä?

Pieni sananen alkuun jouluvalmisteluista. Koristeethan on tunnetusti ihan jäätävän överit Pohjois-Amerikassa. Voin ilokseni ja kauhukseni sanoa, että tämä pitää paikkansa, jos lievästi yleistetään. Eihän kaikki laita niitä neljän metrin korkuisia ilmajoulupukkeja pihalle, mutta joo, kyllä mua naurattaa, kun muistelen joulunaikaa Suomessa ja mun äiti päivitteli meidän naapurin värikkäästi vilkkuvia jouluvaloja yhdessä tuijassa. 
Vaikka noihin koristeihin ja tilpehööreihin laitetaan aikaa, vaivaa ja rahaa, tyypit ovat yllättävän stressittömiä joulun suhteen tai ainakin siltä vaikuttaa. Mä kuulin vain kahden ihmisen valittavan joululahjojen oston tuomasta stressistä ja nämä tyypit olivat mun hostsiskot. 





Millainen mun ensimmäinen joulu Kanadan maaperällä sitten oli?

24.12.
Kuten varmasti tiedätte, Pohjois-Amerikassa juhlitaan itse joulua vasta joulupäivänä 25.12. eikä 24.12 kuten Suomessa. Jouluaattona päivällä me ei siis tehty oikeastaan yhtikäs mitään. Mä pyörin kotona kuin puolukka peltiämpärissä katsoen välillä 13 reasons why:ta Netflixistä. Vaikka lunta oli ihan mielin määrin ja muutenkin jouluista, mun oli tosi vaikea käsittää, että oli oikeasti jouluaatto. Olin laskenut päiviä jouluun muistaakseni lokakuusta lähtien, mutta kuitenkin se itse joulukuu meni ehkä liiankin nopeasti.
Iltapäivästä käytiin vielä nopeasti kaupassa ja hakemassa mun hostäidin vanhin tytär juna-asemalta. Lähes kaikki hostsukulaiset tulivat tänne Campbelltoniin joulupyhiksi. Mukaanluettuna mun hostäidin kaikki kolme aikuista tytärtä, jotka majoittuivat meille.

Koko jouluaatto ei (onneksi) mennyt pelkästään peukaloita pyörittäessä, sillä illaksi meillä oli kutsu isovanhempien luokse. Tuonne pukeuduttiin tosi juhlavasti, ja mä laitoinkin mun bal de neigesta tutun mekon päälle. Toisin kuin mä olin luullut, me ei kuitenkaan menty isovanhemmille syömään jouluateriaa. Totta kai esille oltiin laitettu suklaata sun muuta epäterveellistä sekä dippivihanneksia, mutta kunnollista ruokaa me ei syöty koko illan aikana. Syömisen sijasta juteltiin paljon ja mun suureksi yllätykseksi laulettiin. Mä olin ihan innosta soikeana, kun tajusin että mun kanadalaisesta suvusta löytyy tosi monta hyvää laulajaa. Mun hostserkun soittaessa kitaraa hoiloteltiin joululauluja ja tyypit vuoron perän sooloili jotain.
Tasan keskiyöllä alettiin avata lahjoja. Tuonne isovanhemmille oli kokoontunut mun lisäksi noin kaksikymmentä sukulaista, joten olohuone oli melko täynnä meidän linnoittautuessa sinne. Tilaa veivät meidän lisäksi myös monet monet lahjat. Mä olin tehnyt lahjat oman hostperheen lisäksi lahjat isovanhemmille sekä tädille, joiden kanssa ollaan paljon tekemisissä.
Koska tässä vaiheessa millään järkevällä vuorokausirytmillä ei ollut enää väliä, kahden aikoihin yöllä syötiin keittoa, jonka jälkeen porukka alkoi pikkuhiljaa hipsiä kotio.

Jälkikäteen mulle sanottiin, että tänä (tai siis viime) vuonna meno jouluaattona oli harvinaisen rauhallista ja lähdettiin kotiin paljon aikaisemmin kuin viime vuosina. Mulle toi yli kahdenkymmenen ihmisen meno viidessäkymmenessä neliössä oli kyllä ihan tarpeeksi tapahtumantäyteinen.




Ja mulle irvaillaan "finnish facesta"??
25.12.
Musta tuntuu, että joulupäivää voidaan osuvasti kuvata kansainvälisenä lepopäivänä. Tuolloin monen tyypin askareisiin kuuluu syöminen, Home Alonen katsominen, lahjojen ihaileminen ja nukkuminen, olisi maa sitten Suomi tai Kanada. Niinpä täälläkään meidän päiväohjelma ei joulupäivänä sisältänyt oikeastaan mitään produktiivista. Mä jatkoin passiivisesti 13 reasons why:n katsomista, pelattiin vähän korttia ja vain oltiin. Ainoa kunnon ohjelmanumero oli aamulla lahjojen avaaminen perheen kesken.

Sanon tämän aivan rehellisesti: mä en olettanut saavani kuin ihan vain pari lahjaa. Olin siis vilpittömästi yllättynyt, kun avasin niitä paketteja melkein yhtä monta kuin Suomessakin. Parissa kirjassa, kosmetiikkassa ja herkuissa ei kamalasti voi mennä vikaan, joten olin super iloinen kaikista lahjoista. Suomestakin mulle lähetettiin kortteja ja pari pakettia, jotka piristi päiviä tosi paljon. Kaikille ihan hurjasti kiitoksia, jos tätä luette.
Mitä muut sai mun antamista paketeista? Halusin tehdä lahjat itse, joten hostäidille ja siskoille tein eräänlaiset taulut ja isovanhemmille sekä tädille koristellut lasipurkit joulupalloilla- ja valoilla.





26.12.
Tapaninpäivä ei mennyt meillä ihan suunnitelmien mukaan. Alkuperäinen idea oli, että hostäiti käy heittämässä mun turkkilaisen siskon lentokentälle samalla kun mä ja toinen sisko mennään hostäidin tyttärien mukana taas isovanhemmille. Tämä mun turkkilainen sisko on täällä jo toista vuotta, joten hän halusi päästä pariksi viikoksi kotimaahansa loman aikana.

Loppujen lopuksi me kaikki kolme (hostäiti, meksikolainen sisko ja minä) lähdettiin saattamaan "meidän pikku turkkilaista" lentokentälle. Lievän kiireen merkit olivat ilmassa viimeistään silloin, kun juututtiin erään reilusti alle nopeusrajoitusten ajavan kaverin perään moottoritiellä. Kriittiset 5-10 minuuttia me madeltiin tämän sunnuntaikruisailijan hännillä, koska tietystikään tuolla tiepätkällä ei ollut ohitusmahdollisuutta. Kun vihdoinkin päästiin tunnin ajomatkan päässä olevalle Bathurstin minilentokentälle (käsittää kirjaimellisesti vain yhden huoneen), tiski oli mennyt kiinni ja mun siskon lentolippu myyty eteenpäin. Siinä me istuttiin puolitoista tuntia selvittämässä tilannetta, jossa mitattiin varmasti kaikkien hermoja lentokenttävirkailijasta sivussa istuvaan Matti Meikäläiseen, jolla ei ollut tilanteeseen osaa eikä arpaa.

Monen tunnin jälkeen päästiin isovanhemmille syömään ja pelaamaan korttia. Oltiin kuitenkin sen verran myöhässä, että muut sukulaiset olivat juuri lähdössä kun me tultiin paikalle.
Kiinnostuneille tiedoksi, että mun sisko on nyt jo turvallisesti päässyt Turkin maaperälle ja palaa takaisin ensi viikolla.


27.12.
Keskiviikkona kello viisi oli seuraava sukukokous tällä kertaa host-tädin luona. Kaksi asiaa mitä mun hostsukulaiset rakastaa yli kaiken ovat syöminen ja pelien pelaaminen. Varsinkin host-täti on aina jokaiseen tyhjään väliin keksimässä tekemistä ettei kenellekään tulisi tylsää. Totta kai tuolloin keskiviikkona sitten kisailtiin erilaisissa ryhmissä yömyöhään asti milloin ilmapallon puhaltamisesta ja milloin muovimukien lajittelusta . Parasta noissa peleissä on se, että jokainen yrittää tosissaan ja oman ryhmän voiton eteen ollaan valmiita huutamaan kannustuksia äänet käheiksi.

Kisaamisen lisäksi syötiin fondueta ja raclettea. Mä rakastan fondueta ja olisin voinut syödä niitä paistettuja katkarapuja ikuisuuden. Mahan sai siis sopivasti täyteen.
Musta tuntuu, että nyt tämä joulu oli ensimmäinen joulu pitkään aikaan, kun tuntuu siltä ettei ole lihonut kymmentä kiloa viikon aikana. Täällä meillä ei kertaakaan syöty mitään kunnon monen tunnin jouluateriaa vaan ihan normaaleja päivällisiä. Eipä mulla ole ikävä sitä yltäkylläisyyden tunnetta mikä jouluateriasta seuraa, mutta ehkä hiukan kaipaan pipareita, glögiä, joulupuuroa ja herneitä. Ensi jouluna sitten.


Muodikkaasti myöhässä toivotan kaikille Joyeux Noël et Bonne Année!

- Meri