Jos marraskuu kului mun mielestä nopeasti, joulukuusta ehti nähdä vain peräpään, kun se juoksi mun ohi hippulat vinkuen. Bye bye se huusi mennessään, ja mä huomasinkin olevani jo tammikuussa, hups. Että näin.
Mä odotin joulua ja joulukuuta yleisestikin tosi paljon. Laskin päiviä ja olin suurinpiirtein valmis tanssimaan talon ympäri, kun 1.12. koitti. Sanoisin, että kun jotain odottaa paljon, se myös kuluu normaalia nopeammin ohi.
Vuoden viimeisen kuukauden aikana tapahtui ja se olikin varmasti tähän mennessä kiireisin kuukausi. Mulla oli oikeastaan joka viikko jotain "extraa" tekemistä. Oli parin kaverin synttärit, itsenäisyyspäivä, bal de neige, koulussa ylimääräistä ohjelmaa ja sitten itse joulupyhät.
Eipä tämä Kanadan kiire ole kuitenkaan mitään verrattuna siihen kiireeseen mikä mulla Suomessa painoi niskassa 70 % vuodesta. Että todella innolla odotan, kun palaan ja hengästyn jo siitä että kouluun pitää ehtiä klo 8.10.
Muistatteko, kun aikanaan kerroin mun koulusysteemistä täällä ja sanoin, että viisi samaa kurssia ei tunnu ennakkoluuloista huolimatta tylsältä? Nyt viisi kuukautta koulua Kanadassa käyneenä voin kertoa, että kyllä se yksitokkoisuus alkaa pikku hiljaa pännimään.
Joulukuussa mulla oli selvä motivaation lasku koko koulun suhteen, sillä tuntui, että me ei oikeasti tehdään mitään uutta vaan aina sitä samaa vanhaa. Koulunkäynti täällä on opetustyyleiltään, projekteiltaan yms. tosi yksinkertaista. Mä voin helposti ennustaa koko tulevan koulupäivän ohjelman etukäteen edeltävänä iltana.
Melkein jopa haluaisin sanoa, että kaipaan Suomen tekstianalyysejä ja luokan edessä pidettäviä vaikuttavia puheita, mutta veikkaan että se rikkoisi jotain suurta ja pyhää sääntöä kaikkien Suomen lukiolaisten kesken. Olen siis hiljaa (mitä nyt hiukan tänne blogin puolelle valitan) ja nautin tästä tekemättömyydestä vielä kun voin.
Sanotaan vielä tämä ettei virhekäsityksiä synny: mun keskiarvo ei kaikesta huolimatta ole mitään Einsteinin tasoa. Se pyörii jossain siinä 80 % rajamailla, joka mulle riittää ihan hyvin.
Vaikka Suomi ja Kanada muistuttaa toisiaan tuolla luontosaralla enemmän kuin vaikka Suomi ja Espanja, on täällä ihan omia juttuja mitä ei mun tuntemasta Suomesta löydy. Yksi iso juttu on nuo vuoret. Okei, en mä tiedä voiko niitä ihan vuoriksi kutsua, mutta lähdetään siitä että mun kotikontujen isoin "vuori" on Helsingin Kallio, jota mä melkein joka päivä Suomessa ramppaan ylös alas. Mun kaveri, joka tulee Sveitsistä, meinasi lentää selälleen kun selitin, että Suomen korkein paikka on Halti, sillä hänen kotikaupunkinsa Sveitsissä on korkeammalla kuin Haltin huippu.
Mutta joo, nuo vuoret ovat oikeasti ihan älyttömän upeita. Meidän olkkarista näkee autiopaikalta, kun aurinko laskee niiden taakse. Mä olen nähnyt varmaan kaikki mahdolliset auringonlaskun keltaisen ja punaisen sävyt täällä ollessani.
Joulukuussa mä olen:
- Vastaanottanut yhteensä kuusi joulukalenteria. Mun Suomen sukulaiset ottivat selvästi sydämenasiakseen mun joulutunnelman ylläpitämisen, sillä noista kalentereista viisi tuli Suomesta. Lopulta mulla oli siis ikkunalaudalla kaksi suklaakalenteria, kaksi kuvakalenteria ja yksi kynttiläkalenteri. Kolmannen kuvakalenterin lahjoitin hostsiskolle viereiseen huoneeseen.
- Järjestänyt omat Suomi 100 -bileet itsenäisyyspäivänä. Kouluun laitoin mun Suomen pelipaidan ja illalla sytytin ikkunalaudalle itsenäisyyspäivänkynttilät. Siinä kynttilän loimotuksessa mä istuin varmaan neljä tuntia katsomassa linnan juhlia Yle Areenasta. Erittäin suomalaisena katsoin koko kättelyosuuden alusta loppuun. Mä en tiedä mikä siinä kättelyssä on niin koukuttavaa, mutta mun mielestä se on koko juhlien kohokohta... Kai siitä saa jotain samoja viboja kuin Prisman kassalivestä, että pääsee hiljaisesti tuomitsemaan muita ihmisiä melko toistuvassa tapahtumaketjussa istumalla itse passiivisesti kotona.
- Oppinut vihdoinkin pelaamaan älä räpytä -tuijotuskilpailua. Tämä on ehkä tyhmin asia mitä mä olen tänne tähän asti kirjoittanut, mutta on tästä taidosta oon ihan naurettavan ylpeä. Mä olen aina ollut tuossa pelissä tosi huono ja räpytän silmiä ehkä viiden sekunnin tuijotuksen jälkeen. Meillä oli joulukuussa usein tapana kilpailla tuossa jalossa lajissa keskenämme kavereiden kanssa ruokatunnin aikana, ja hiljalleen opin olemaan siinä melko hyvä.
Myönnän, meillä on ruokatunnilla liikaa aikaa ja liian tylsää.
- Syönyt koulussa "jouluaterian", jota mä kylläkin kyseenalaistin aika rankasti. Alla olevasta kuvasta näette melko hyvin kouluruoan laadun täälläpäin. Mä söin tuosta ateriasta ainoastaan perunat (jotka edustaa noita vanilijajäätelön näköisiä palloja) ja loput annoin kavereille...
- Juhlinut meidän vaihtariporukan Sveitsin edustajan 19-vuotissynttäreitä. Oltiin porukalla yhtenä viikonloppuna hänen perheensä luona yötä ja leiriydyttiin kellariin katsomaan leffoja Netflixistä.
Mä olen nyt Kanadassa olessani avannut ihan uuden genren mun leffavarastossa, sillä ennen vaihtovuotta mä en rehellisesti sanottuna ollut katsonut yhtäkään kauhuleffaa. Täällä porukka katsoo lähes aina yhdessä jotain Sinisteriä tai Insidiousia, joten niihinkin on nyt tultu tutustuttua. En oikein osaa vieläkään sanoa rakastanko vai vihaanko kauhuleffoja. Ehkä meen sillä kultaisella keskitiellä.
- Juhlinut mun kanadakaverin synttäreitä. Olin noissa juhlissa ainut vaihto-oppilas, joten olin lievästi ilmaistuna välillä hiukan pihalla keskustelunaiheista. Mä ymmärrän ranskaa puhuvia aikuisia lähes täydellisesti, mutta nää oman ikäpolveni edustajat on ihan oma lukunsa. Todella moni puhuu ihan järkyttävän nopeasti ja sitoen kaikki sanat yhteen niin, että musta tuntuu ettei ne edes hengitä välissä. Voin taputtaa itseäni olalle, sillä olen pikku hiljaa oppinut pysymään kärryillä edes siitä puheenaiheesta.
- Epäonnistunut täysin piparkakkutalon tekemisessä. Homma lähti siitä, että mä näin Superstoren alennusmyynneissä sellainen valmiiksi koottavan piparkakkutalon missä oli kaikki koristeet sun muut valmiina. Ostettiin sitten se siskojen kanssa ja oltiin tietysti aivan varmoja, että sen tekeminen on ihan naurettavan helppoa, ja kuten hostäitikin sanoi, sen ikäsuositus oli 5-vuotiaasta ylöspäin.
Seuraavana päivänä alettiin koota sitä "naurettavan helppoa taloa", joka osoittautui ylläripylläri hieman vaikeammaksi kuin luultiin. Mun sisäisen perfektionisti huusi tuskasta, kun ne koristeet ei mennyt ihan niin kuin piti, sillä se aine, millä niitä kiinnitettiin, oli syystä tai toisesti liian juoksevaa. Kun vihdoin saatin meidän erittäin ruma talo kasatuksi, toinen mun siskoista pudotti koko höskän lattialle, ja meidän luomus meni tuhannen päreiksi. Se oli sen piparkakkutalon lyhyt ja surullinen tarina.
- Joulusta ja Bal de neigestä voit lukeä täältä ja täältä.
Pahoittelut myöhästyneestä postauksesta. Mulla on tänään vapaapäivä koulusta lumisateen vuoksi, joten sain tämänkin vihdoin kirjoitettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti