Tämä vuoden kolmas kuukausi oli käänteentekevä sään suhteen ainakin meilläpäin. Vielä maaliskuun alussa käytin surutta mun paksua toppatakkia, mutta kuun lopussa oli pakko vaihtaa kevyempään (mä omistan tällä hetkellä ihan tajuttoman monta takkia. En tiedä miten tuun ne kaikki raahaamaan Suomeen asti). Havainnollistavat kuvat tähän sään maiseman muutokseen näette alta. Ensimmäinen kuva on otettu maaliskuun alun tienoilla ja toinen ihan kuun viimeisinä päivinä.
Pakko myöntää, että Kanadan kauneus saa mut joka kerta hämmästymään, vaikka täällä onkin asuttu sellaiset melkein kahdeksan kuukautta. Mä en koskaan kyllästy kävelemään ulkona, vaikka kävelyreitti rajoittuukin tasan yhteen isolle tielle vievään hiekkatiehen ja rannan puoleiseen penkareeseen. Nää on näitä pienen kaupungin etuja, kun ei ole isoja rakennuksia tai hirveää hälinää peittämässä vuori- tai merimaisemia ja tuulen suhinaa puissa. En myöskään koskaan kyllästy ihmettelemään, kuinka campbelltonilaiset eivät hyödynnä näitä hyviä kävelymahdollisuuksia vaan jopa sinne 50 metrin päähän jäätelöostoksille ajetaan autolla. Kyllä tämä suomalainen sai pari erittäin kyseenalaistavaa katsetta, kun hän käveli Walmartista kauppakeskukseen välimatkana huimat sata metriä autotien reunassa.
Maaliskuu oli ensimmäinen kokonainen kuukausi kolmestaan hostäidin ja Sinemin eli turkkilaisen hostsiskon kanssa. Musta tuntuu, että mä voin jakaa vaihtovuoteni kahteen eri jaksoon: siihen ensimmäiseen jaksoon syyskuusta tammi/helmikuuhun hostäidin ja kahden hostsiskon kanssa sekä nyt tähän toiseen jaksoon tammi/helmikuusta kesäkuuhun hostäidin ja yhden hostsiskon kanssa. Nämä kaksi jaksoa eroavat yllättävän paljon toisistaan, paljon enemmän kuin mä alunperin ajattelin.
Kuten mä olen maininnut, Andrea eli mun meksikolainen hostsisko oli täällä ollessaan läheisempi Sinemin kanssa kuin mä. Tämä ei sinänsä vaikuttanut meidän arkeen tai suhteeseen millään muulla kuin mun omalla henkisellä tasolla. Välillä musta tuntui, että mun omalle persoonalle ei ollut meidän talossa niin paljon tilaa, koska siellä oli jo kaksi, hostäiti mukaanluettuna kolme, todella vahvaa luonnetta. Tiedä sitten mistä tämä ilmiö oli peräisin, koska mä en Suomessa koskaan ole ollut erityisesti seinäruusuna viihtyvä henkilö. Ehkä kyseessä oli jokin todella outo (kulttuuri)shokki, jota en itse osannut tunnistaa. En mä halua sanoa, että nautin tästä ajasta vain yhden siskon kanssa enemmän, mutta on siinä ainakin jotain perää. Mä olen ollut paljon rentoutuneempi nyt helmikuusta lähtien.
Nyt jos joku saa sellaisen kuvan, että mä en nauttinut elämästäni täällä Andrean läsnäollessa niin haluan pyyhkiä ne ajatuksen unholaan. Mä en mistään hinnasta vaihtaisi elämääni Andrean kanssa pois, sillä hän on edelleen mulle todella tärkeä henkilö ja koska vain ottaisin hänet takaisin saman katon alle asumaan. Valitettavasti meidän yhteydenpito näin jälkikäteen tuon hölmön meksikolaisen kanssa ei ole ollut ihan niin aktiivista kuin oltaisiin toivottu, mutta niihin ongelmiin ei liity mä, Sinem, Andrea tai meidän hostäiti vaan ihan muut henkilöt Andrean elämässä. Niin, ei se elämä aina mene ihan niin kuin Strömsössä.
Mutta hei, kuinkas se rakas ranskan kieli sujuu? Pas mal, sanoisin. Mä olen vitsillä miettinyt, että voisi joskus kirjoittaa postauksen ranskaksi tänne, mutta kuinka moni siitä ymmärtäisi yhtään mitään ja mä olen liian laiska suomentamaan sitä alle + paineet on liian kovat, sillä mun ranska ei kuitenkaan ole täydellistä (älkää ottako musta mallia, koska tunnetusti ainoa tapa oppia on puhua ja kirjoittaa välittämättä virheitä, köh köh).
Tällä hetkellä mun ainoa päämäärä kielitaidon kohentamisessa on vain kartuttaa sanastoa, koska se on loppujen lopuksi vielä melko suppea. Onhan se laajentunut ihan älyttömästi viime syyskuusta, mutta tsempattavaa on. Lisäksi mulla on todella ärsyttävä tapa unohtaa juuri oppimiani sanoja ja tarkistan niitä monia kertoja uudestaan hostäidiltä.
Viime vuoden ongelmasta eli ymmärtämisen puutteesta ei enää ole tietoakaan, sillä nyt ymmärrän kaiken tarpeellisen, vaikka en tietoisesti edes keskittyisi kuuntelemiseen. Tv-ohjelmista ja radiosta ei ihan kaikkea saa vielä irti, mutta silti pystyn melko kivuttomasti seuraamaan vaikka ranskankielistä leffaa ilman tekstityksiä. Oikeasti todella pitkälle pääsee vain arvaamalla ja päättelemällä sanoja, joiden käännöstä ei tiedä.
Olen aika onnekkaassa asemassa siinä mielessä, että mun kirjoitus- ja puhetaito menee melko rinnakkain tällä hetkellä, joka ei esimerkiksi näitä paikallisia katsottaessa ole itsestäänselvää. Saan vähän väliä ihmetellä ranskan kurssilla kuinka mun ikäiset nuoret täällä ei osaa kirjoittaa omalla äidinkielellään välttämättä edes perusasioita oikein. Toisaalta eipä heitä käy syyttäminen, sillä ranskaa lausuttaessa jätetään puolet lauseesta sanomatta, kun niitä äänettömiä kirjaimia on niin järkyttävän paljon, ja varsinkaan jos ei ole lukuihmisiä niin mistäpä niiden oikeinkirjoitusta tietäisi. Sitä paitsi on ihan mukava itsetuntobuusti saada luokan parhaimpia arvosanoja esseistä ja kirjoitelmista... en valita.
Maaliskuussa mä olen:
- Ostanut kirpputorilta seitsemällä dollarilla eli noin neljällä eurolla yhden takin ja kaksi kirjaa. Ei huonompi diili, jos multa kysytään. Täällä kirppistely ei ole erityisen suosittua, josta varmaan johtui nuo älyttömän alhaiset hinnat. Tuolla kirpputorilla missä käytiin myytiin jopa kokonaisia prom-mekkoja kymmenellä dollarilla. Niiden tyylistä ja iästä nyt pystyi olemaan mitä mieltä vain, mutta ei olisi hinta kukkaroa painanut.
- Käynyt koulun kanssa laskettelemassa Campbelltonin omassa laskettelu"keskuksessa". Mistään keskuksesta ei kyllä voi puhua, mutta ihan sopivasti paikasta löytyy rinteitä, jotka korkeudellaan voittaa meidän lähikeskuksen Viikin nyppylät Suomessa mennen tullen. Mä en Suomen päässä ole ollut mikään himolaskettelija vaan enemmänkin mennyt vain koska muutkin menee. Vaikka täällä mä olenkin lasketellut vain kolmesti, olen löytänyt jostain sen innon enkä malta Tahkolle tai Viikkiin pääsemistä.
- Nähnyt samalla heittämällä Ikean sekä Jyskin. Multa meinasi pudota silmät päästä, kun näin tuon erittäin pohjoismaalaisen näyn bussin ikkunasta Ville de Québecissa. Tiesin, että Ikeoita löytyy jokaikisestä maailman kolkasta, mutta Jyskin olemassaolo valtameren toisella puolella yllätti hiukan. Kun ohitettiin nuo kaupat, tunsin hetken olevani kotona Suomessa matkalla syömää Ikean pehmisjäätelöä...
- Yllättynyt ruuhkasta. Mä en oikeasti enää muista millaista on juuttua autossa tai bussissa ruuhkaan, koska Campbelltonissa näkee hyvällä tuurilla kuusi autoa peräkkäin, seitsemän on jo harvinaisuus. Monctonin liikennettä voi sentään kutsua ihan oikeaksi liikenteeksi, mutta Ville de Québecissa mun piti jo hieraista silmiä, kun autojen määrä pyöri niissä samoissa lukemissa missä pääkaupunkiseudun kello viiden ruuhka.
- Päässyt, en onneksi suoraan omakohtaisesti, nauttimaan siitä ihanasta Pohjois-Amerikan ilmiöstä eli kouluampumisen mahdollisuudesta. Tämä kohtaus ei tapahtunut meidän koulussa, mutta 45 min Campbelltonista etelään mun kavereiden koulussa kyllä. Eräänä maanantaina saatiin kavereilta viestiä, että heidän kouluunsa on tunkeutunut pari aseistettua tyyppiä ja kaikki oppilaat ovat luokissa lukkojen takana piilossa. Pakko myöntää, että tuossa vaiheessa mulla kirpaisi aika kovaa rinnasta. Tilanne päättyi lopulta siihen, että aseistetut tyypit saatiin poliisin toimesta kiinni, ja oppilaat lähetettiin kotiin. Tästä tapauksesta päästiin onneksi pelkällä säikähdyksellä, mutta voi vain miettiä kaikkia niitä tapahtumia historiassa missä ei päästy vain säikähdyksellä... Pistää hiljaiseksi, että jotain tuollaista edes olisi voinut tapahtua ihan lähellä.
- Syönyt ensimmäistä kertaa sitä hyvää kanadalaista kokonaista hummeria. Noista kavereista saa maksaa aika suolaisen hinnan, mutta maku on ainakin kohdillaan. Suomessa meillä vietetään ainakin yhdet rapujuhat vuodessa, mutta meidän ravut on melko eri luokkaa noiden hummereiden kanssa. Hummereista sitä lihaa saa oikeasti paljon, ja mä teinkin ihan fiiliksissä paahtoleivän niistä pyrstön ja saksien isoista lihapaloista. Sanoin hostäidille, että vain tilli puuttuu.
- Patikoinut Sugarloafin kansallispuistossa (nimi hämää, paikka ei ole erityisen iso). Campbelltonin maamerkki on erityisen korkea Sugarloafin vuori, joka komeilee yleensä kaikissa paikallisissa postikorteissa sun muissa. Tuon vuoren ympäri menee lenkkipolku, jolla on mittaa sellaiset viisi kilometriä. Mulla, Sinemillä ja meidän italialaisella vaihtarikaverilla oli ideana kiertää tuo lenkki yhtenä viikonloppuna, mutta mä sain loistavan idean oikaista metsäpolun kautta, joka sitten osoittautui yllättävän pitkäksi. Sinem oli jo ihan varma, että me jäädään keskelle metsää pimeän tuloon asti. Ei jääty.
- Tehnyt kantaaottavan piirustuksen kuvataiteen tunnilla. Mulla oli mun mielestä todella hyvä visio piirustuksesta, jossa otettaisiin kantaa kuinka paljon ihmisten teot vahingoittaa tätä meidän rakasta maapalloa. Kehittelin sitä aikani eikä se lopputuloskaan ollut huonompi. Kun sitten lopulta esittelin mun mestariteoksen opettajalle, hän ei näyttänyt tajuavan koko piirustuksen ideaa. Kyllä siinä vaiheessa oli ikävä Kallion kuviksen tunteja ja koko koulua muutenkin. Sanokaa mitä sanotte tekotaiteellisuudesta tai vastaavasta, mutta sen piirustuksen idea oli tosi upea!
- Juhlinut pääsiäistä. Eipä me paljon muuta Sinemin kanssa tehty kuin vedetty suklaaöverit.
Tällaista tällä kertaa. Meikäläinen täytti viime tiistaina huikeat 18 vuotta, joten synttäripostausta luvassa hamassa tulevaisuudessa riippuen kuinka sutjakka sanainen arkku ja nopeat näppäinsormet mulla on.
- Meri
