Une vie dans une année

"Moi! Allô!

J'ai appris seulement comme une heure passé qu'on n'est pas obligé de faire un discours mais je suis ici quand même. Bienvenue. 

Je m'appele Meri et je viens de la Finlande. Plus que neuf mois passé je suis partie de mon pays et laissé ma famille, mes amis et ma langue maternelle derrière moi. Je ne parlé pas le francais (ok, un peu mais pas beaucoup) et je n'ai connu personne d'ici. 

Devenir une élève internationalle était peut-être une décision plus folle de ma vie, mais aussi la meilleure décision j'ai jamais faite. Et même si au début j'ai me senti pas mal seule et perdue, je n'été jamais toute seule. Cela est à cause de vous; chaque personne dans cette cafétéria. 

Je voudrais remercie à toutes les personnes qui ont fait partie de cette aventure. Chaqun de vous! Si tu m'as souri dans le couloir une fois, merci. Si tu m'as dit "J'aime ton chandail!", merci. Si t'es devenu mon ami, un gros merci! Peut-être les choses des mêmes n'étaient pas des grandes choses pour vous, mais pour moi, cette petite finlandaise qui ne souriait pas, oui. Pour moi, vous êtes tous importants, parce que quand je pense au Canada, je pense aux vous autres. 

Et la PRP (Polyvalente Roland-Pépin), je ne pourrais pas imaginer une meilleure école que celle-ci. Les enseignants, vous êtes tous fantastiques. Merci pour ceux et celles qui m'ont enseigné et merci pour les autres aussi. Vous avez pris bien soin de nous, les élèves internationaux. Les élèves de PRP, soyez contents, vous avez une école merveilleuse. 

Maintenant, je voudrais remercier à les personnes qui m'ont pris dans leur famille. Lisette, ma chère mère d'accueil et maman d'amour: je n'ai pourrais pas être plus contente que c'est toi qui est devenue ma propre maman canadienne. Aussi, mes soeurs canadiennes, Sinem et Andrea: vous n'êtes même plus mes soeurs d'accueils mais mes vraies soeurs. Et grandmama et granpapa; je peux venir n'importe quand jouer la carte avec vous. Toutes ces personnes sont devenues ma famille canadienne comme ce groupe ici qui est aujourd'hui devant vous: les élèves internationaux, "les immigrants". Ils sont les personnes plus courageuses j'ai jamais connu! Je vous aime profondément. 

Pendant cette année j'ai beaucoup changé. J'ai appris de sourir de nouveau, appris de comprendre des mauvaises blagues de ma mère d'accueil, pris de la maturité (je vous jure que mes parents ne me connaissent plus) et la plus importante, je suis devenue une personne qui je veux être. ET JE PEUX PARLER LE FRANÇAIS! Je dirais que c'est une bonne chose aussi. 

Oui, la vie ici n'était pas toujours facile comme nulle part. J'ai pleuré mais j'ai aussi ri. Cette année m'a donné plus que vous pouvez imaginer. Parce que une année d'élève international n'est pas seulement une année dans une vie, c'est une vie dans une année. 
Donc, merci Canada, PRP, mes amis, ma famille, ma famille finlandaise. MERCI ou comme on dit en Finlande "KIITOS" et oubliez-pas que le Père Noël vient de la Finlande!"

- Meri, Polyvalente Roland-Pépin, cérémonie d'élèves internationaux, 13.6.2018

"Moi! Allô!
Opin vasta noin tunti sitten ettei meidän tarvitse tehdä puhetta, mutta tässä mä silti olen. Olkaapa hyvä!

Mun nimeni on Meri ja mä tulen Suomesta. Yli yhdeksän kuukautta sitten mä lähdin kotimaastani ja jätin perheeni, ystäväni ja oman äidinkieleni taakseni. En puhunut ranskaa (okei ehkä hiukan mutta en paljoa) enkä tuntenut täältä yhtään ketään.

Vaihtariuus oli ehkä elämäni hulluin päätös ikinä, mutta se oli myös paras päätös, jonka olen koskaan tehnyt. Vaikka vaihtovuoden alussa mä tunsin itseni melko yksinäiseksi, en kuitenkaan ikinä ollut täysin yksin. Ja se on teidän ansiota; jokaisen ihmisen ansiota tässä ruokalassa.
Mä haluaisin kiittää jokaista ihmistä, joka on ollut osana tätä seikkailua. Ihan jokaista! Jos hymyilit mulle käytävällä kerran, kiitos. Jos sanoit "Sulla on ihana paita!", kiitos. Jos susta tuli mun kaverini, iso kiitos! Ehkä tällaiset asiat eivät merkinneet teille paljoakaan, mutta mulle, tälle suomalaistytölle, joka ei juurikaan hymyillyt, kyllä. Mulle te olette kaikki tärkeitä, sillä kun muistelen Kanadaa, muistelen teitä.

Ja PRP (Polyvalente Roland-Pépin), mä en voisi kuvitellakaan parempaa koulua kuin tämä. Opettajat, te olette kaikki upeita. Kiitos jokaiselle, joka opetti mua tämän vuoden aikana ja kiitos muillekin. Te olette pitäneet hyvää huolta meistä vaihto-oppilaista.
Ja oppilaat, olkaa onnellisia, teillä on aivan mahtava koulu!

Nyt tahtoisin kiittää niitä ihmisiä, jotka ovat ottaneet minut osaksi perhettään. Lisette, mun rakas hostäitini ja maman d'amour. En voisi olla onnellisempi, että juuri sä olet mun kanadalainen äitini. Kanadalaiset siskoni, Sinem ja Andrea: te ette ole enää hostsiskojani vaan ihan oikeita siskojani. Ja grandmama ja grandpapa: voin milloin tahansa tulla pelaamaan korttia teidän kanssanne.
Kaikki nämä ihmiset ovat osa omaa kanadalaista perhettäni kuten myös nämä ihmiset, jotka seisovat tänään tässä edessänne: vaihto-oppilaat, "les immigrants". He ovat kaikista rohkeimpia ihmisiä, jotka olen koskaan saanut tuntea! Rakastan teitä kaikkia sydänjuuriani myöten.


Tämän vuoden aikana mä olen muuttunut paljon. Olen oppinut hymyilemään jälleen, oppinut ymmärtämään hostäitini tyhmiä vitsejä, kasvanut huimasti (vannon etteivät mun vanhemmat enää edes tunne mua) ja mikä tärkeintä, tullut ihmiseksi, joka mä haluan olla. JA MÄ OSAAN MYÖS PUHUA RANSKAA! Se on ihan kiva juttu kanssa.

Niin, elämä täällä ei aina ole ollut mitään ruusuilla tanssimista kuin ei missään muuallakaan. Mä ole itkenyt, mutta myös nauranut. Tämä vuosi on antanut mulle enemmän kuin voitte edes uskoa. Koska vaihtariuus, se ei ole vain vuosi elämässä vaan elämä vuodessa.
Joten kiitos Kanada, PRP, ystäväni, perheeni, perheeni Suomessa. MERCI tai kuten meillä Suomessa on tapana sanoa "KIITOS" ja älkää unohtako, että Joulupukki tulee Suomesta!"


- Meri, Polyvalente Roland-Pépin, vaihto-oppilaiden seremonia, 13.6.2018

13 päivää vaihtovuotta jäljellä

Ennen kuin alan itkemään tunteitani tähän näppäimistölle, otetaan alkuun tekstipätkä, jonka olin kirjoittanut muistiin kaksi viikkoa sitten, kun vaihtovuottani oli jäljellä 23 päivää. Voidaan sen jälkeen mennä niihin tämänhetkisiin fiiliksiin. Spoiler alert: ne ovat hyvin päinvastaiset kuin pari viikkoa takaperin. 

"23 päivää vaihtovuotta jäljellä. Niin, eihän se ole kuin rapiat kolme viikkoa. Plus jos siihen kolmeen viikkoon sisällytetään vielä yksi viikonloppu järjestön kanssa Sussexissa, prom, valmistujaiset, lukuiset läksiäiset ja hostsiskon vanhempien saapumisen, mähän en ehdi edes kissaa sanoa, kun olen jo Suomessa. Etukäteen oletin olevani tässä vaiheessa enemmän paniikissa, mutta yllättäen olenkin lähdön suhteen melko zen. Vielä toistaiseksi. Toisaalta ehkä mä olen jo ylittänyt sen paniikkivaiheen (huhti-maaliskuussa) ja nyt olen vain shokissa.

Mä voin käsi sydämellä todeta, että päivisin en ajattele Suomeen paluuta lähes ollenkaan. Veikkaan, että aktiivisesti toisen kielen puhuminen blokkaa sen tyyliset ajatukset pois, kun ei niille yksinkertaisesti löydy tilaa. Olen kuitenkin huomannut, että vaikka en tietoisesti käsittele jotain asiaa, se jyllää aina jossain siellä taustalla. Tää on näkynyt mulla levottomina unina, jotka lähes poikkeuksetta koskee aina Suomea. Yhden unen muistan ihan elävästi: mä seison kotikadulla toisessa päädyssä meidän rivitaloa ja yritän epätoivoisesti puhua naapureille ranskaa. Lopulta olen ihan itkun partaalla, koska kukaan ei ymmärrä mitä mä sanon. 

Toinen semi läheltä liippava huomio alitajunnan Suomi-stressistä: yksi päivä mä säpsähdin puoliunessa hereille ehkä puolisen tuntia nukahtamisen jälkeen. Siinä tuijottaessani huoneen seinään olin ainakin viiden piiiiiitkän sekunnin ajan aivan varma, että makaan mun omassa sängyssä Suomessa. Hassua, sillä mulle ei kertaakaan käynyt noin viime syksynä."

Sellaisia olivat fiilikseni Suomeen paluusta jonkin aikaa sitten. Nyt kymmenen päivää myöhemmin, kun mun kalenteri huutaa tuota kolmentoista epäonnen numeroa, ajatukseni kiteytyvät tuohon ylläolevaan Sussexissa napattuun kuvaan: mä vain yritän haistaa saada Kanadasta kaiken irti! Haluan hukuttaa pääni vaahterasiirappiin, purkittaa kodin tuoksun lasipurkkiin, äänittää hostsiskon naurun tärykalvoihin ja tallettaa hostäidin halauksen niin syvälle sydämeen ettei sitä saa sieltä koskaan pois. 

Itse paluusta mä olen kaikkea muuta kuin zen. Laitan suurinpiirtein joka päivä vanhemmille Suomeen viestiä, että mikä oli lentokoneissa matkalaukkujen kiloraja tai kuinka mulla ei ole kärykään mitä tuon ihmisille tuliaisiksi. Viime viikonlopun viimeisen vaihtarijärjestön tapaamisen jälkeen lähtö oikeasti konkretisoitui. Sanoin ensimmäiset hyvästit ja itkin ensimmäiset kyyneleet. Suomi onkin lähes jatkuvasti mun mielessä ihan siitäkin syystä, että päivittäin viisi eri ihmistä mulle siitä huomauttaa. Silti tajusin tänään, että en muista milloin olisin viimeksi elänyt niin täysillä kuin nyt! Jokainen nauru ja lause merkitsee paljon enemmän kuin normaalisti. Oon niin äärettömän onnellinen, mutta myös ihan järjettömän surullinen.

Haluan kehystää mun hostsikon sanomat sanat, että vaihtariuus on oman sydämensä repimistä moneen eri osaan. Yksi osa lähtee jonkun mukana tuonne, toinen jää tänne ja kolmas on aina pysynytkin siellä muualla. Toisaalta saat vaihdossa palasen jostain toisesta ja yhtäkkiä huomaat, että sulla on ihan helkutin vahva sydän, joka pumppaa kymmenien eri ihmisten voimalla!

- Meri

Kriisit tulille, valmistun vuonna 2020

Se on kuulkaas Suomessa valmistujaispäivä! Kun mä vielä vetelin hirsiä aamuyöstä tällä puolen maailmaa, moni mun kaveri veti valkolakin päähänsä 6 000 kilometrin päässä tai vastaanotti peruskoulun päättötodistuksen. Sérieusement, tuntuu hiukan haikelta. Mulla ei hirveän monta hetkeä ole tullut, että kaipaisin takaisin Suomeen, mutta tämä päivä on ollut sellainen.

Viisi alaikäistä alioppinutta vuodelta x. Porukasta kukaan ei omista vieläkään omaa lakkia

Vaihtovuosi tuo sellaisen pienen viivästymisen omaan valmistumiseeni, että näillä näkymin saan oman lakkini (toivottavasti) vuonna 2020 vuoden ikätovereistani jäljessä. Kanadalaisille tuo on konseptina ihan outo juttu. Täällähän tyypit aloittaa koulun vuotta suomalaisia aikaisemmin, mutta se, että et valmistu nst. ajallasi, saa tyyppien pasmat sekaisin. Hämmästynyt "Mitä sä sit edes teet täällä??!!" on yleinen huudahdus, kun tyypit kuulee, että vaihtovuosi hidastaa mun lukiosta pääsyä ainakin vuodella. Mua henkilökohtaisesti ei viivästyminen haittaa, sillä mullahan on kaikki maailman aika päästä jatko-opiskelemaan. Vuosi sinne tänne. Lisäksi vaihtovuosi antaa niin paljon kokemuksia mitä en lukiossa koskaan voisi saada, joten toi ylläoleva kysymys on musta melko huvittava.


Tuohon viivästymiseen liittyy kuitenkin juttu, johon törmäsin tänään kunnolla ensimmäistä kertaa koskaan: vaikka mun oma Suomi-elämä onkin tavallaan pysähtynyt vuodeksi, mun kavereiden elämä ei ole pysähtynyt yhtään mihinkään. Tämä on aihe, mistä moni vaihtari kokemuksieni mukaan stressaa ehkä eniten. Mitä jos sun vaihtovuotesi aikana kaverisi menee elämässään sen verran eteenpäin ettet enää mahdu siihen yhtälöön mukaan, kun palaat takaisin?

Mäkin pohdin tätä asiaa ennen lähtöä, mutta täällä ollessa se oli melkolailla unohtunut, kunnes sitten 2.6.2018 parhaimmat ystäväni, tulevat abit, pääsivät lukion toiselta vuodelta. Yhtäkkiä ne ystävät, joiden kanssa käytiin koko peruskoulu käsi kädessä ja tsempattiin lukion ensimmäinen vuosi läpi osan kanssa eri kouluissa, ei olekaan enää mun kanssa täsmälleen samassa tilanteessa. He lukevat kesällä ylppäreihin ja suunnittelevat minne hakevat lukion jälkeen. Viime vuonna naurettiin yhdessä kuinka oikeastaan kenelläkään ei ollut ideaa mitä tehdä elämällä, mutta nyt yhtäkkiä tyypeillä onkin joku oikea suunnitelma. Se tuntuu kieltämättä hiukan hassulta, vaikka tiedän ettei se vaikuta meidän ystävyyteen. Yhtä tärkeitä ollaan toisillemme kuin ennenkin.

Joten ei, ei mua haittaa, että valmistun lukiosta hiukan muita ystäviäni jäljessä. Voisin viivyttää sitä vielä lisääkin kunhan vain saisin elää vaihtovuotta. On tämä sen verran siisti kokemus! Älkää siis tulevat vaihto-oppilaat stressatko ystävyyssuhteiden pysymisestä. Mä ainakin haluan uskoa, että ne ihmiset, jotka vilpittömästi välittävät susta, eivät lakkaa rakastamasta sua viikon, kuukauden, vuoden tai vuosienkin eron jälkeen.

Tämän mahtavan porukan kanssa valmistuttiin peruskoulusta

Sylintäydeltä onnea kaikille valmistuneille oli sitten kyse lukiosta, ammattikoulusta tai peruskoulusta! Erityiset terkut lakin saaneille ystävilleni. Täältä tullaan perässä hitaasti mutta varmasti.

- Meri, high schoolin juniori (täältäkään ei siis valmistuta...)