Ennen kuin alan itkemään tunteitani tähän näppäimistölle, otetaan alkuun tekstipätkä, jonka olin kirjoittanut muistiin kaksi viikkoa sitten, kun vaihtovuottani oli jäljellä 23 päivää. Voidaan sen jälkeen mennä niihin tämänhetkisiin fiiliksiin. Spoiler alert: ne ovat hyvin päinvastaiset kuin pari viikkoa takaperin.
"23 päivää vaihtovuotta jäljellä. Niin, eihän se ole kuin rapiat kolme viikkoa. Plus jos siihen kolmeen viikkoon sisällytetään vielä yksi viikonloppu järjestön kanssa Sussexissa, prom, valmistujaiset, lukuiset läksiäiset ja hostsiskon vanhempien saapumisen, mähän en ehdi edes kissaa sanoa, kun olen jo Suomessa. Etukäteen oletin olevani tässä vaiheessa enemmän paniikissa, mutta yllättäen olenkin lähdön suhteen melko zen. Vielä toistaiseksi. Toisaalta ehkä mä olen jo ylittänyt sen paniikkivaiheen (huhti-maaliskuussa) ja nyt olen vain shokissa.
Mä voin käsi sydämellä todeta, että päivisin en ajattele Suomeen paluuta lähes ollenkaan. Veikkaan, että aktiivisesti toisen kielen puhuminen blokkaa sen tyyliset ajatukset pois, kun ei niille yksinkertaisesti löydy tilaa. Olen kuitenkin huomannut, että vaikka en tietoisesti käsittele jotain asiaa, se jyllää aina jossain siellä taustalla. Tää on näkynyt mulla levottomina unina, jotka lähes poikkeuksetta koskee aina Suomea. Yhden unen muistan ihan elävästi: mä seison kotikadulla toisessa päädyssä meidän rivitaloa ja yritän epätoivoisesti puhua naapureille ranskaa. Lopulta olen ihan itkun partaalla, koska kukaan ei ymmärrä mitä mä sanon.
Toinen semi läheltä liippava huomio alitajunnan Suomi-stressistä: yksi päivä mä säpsähdin puoliunessa hereille ehkä puolisen tuntia nukahtamisen jälkeen. Siinä tuijottaessani huoneen seinään olin ainakin viiden piiiiiitkän sekunnin ajan aivan varma, että makaan mun omassa sängyssä Suomessa. Hassua, sillä mulle ei kertaakaan käynyt noin viime syksynä."
Sellaisia olivat fiilikseni Suomeen paluusta jonkin aikaa sitten. Nyt kymmenen päivää myöhemmin, kun mun kalenteri huutaa tuota kolmentoista epäonnen numeroa, ajatukseni kiteytyvät tuohon ylläolevaan Sussexissa napattuun kuvaan: mä vain yritän
Itse paluusta mä olen kaikkea muuta kuin zen. Laitan suurinpiirtein joka päivä vanhemmille Suomeen viestiä, että mikä oli lentokoneissa matkalaukkujen kiloraja tai kuinka mulla ei ole kärykään mitä tuon ihmisille tuliaisiksi. Viime viikonlopun viimeisen vaihtarijärjestön tapaamisen jälkeen lähtö oikeasti konkretisoitui. Sanoin ensimmäiset hyvästit ja itkin ensimmäiset kyyneleet. Suomi onkin lähes jatkuvasti mun mielessä ihan siitäkin syystä, että päivittäin viisi eri ihmistä mulle siitä huomauttaa. Silti tajusin tänään, että en muista milloin olisin viimeksi elänyt niin täysillä kuin nyt! Jokainen nauru ja lause merkitsee paljon enemmän kuin normaalisti. Oon niin äärettömän onnellinen, mutta myös ihan järjettömän surullinen.
Haluan kehystää mun hostsikon sanomat sanat, että vaihtariuus on oman sydämensä repimistä moneen eri osaan. Yksi osa lähtee jonkun mukana tuonne, toinen jää tänne ja kolmas on aina pysynytkin siellä muualla. Toisaalta saat vaihdossa palasen jostain toisesta ja yhtäkkiä huomaat, että sulla on ihan helkutin vahva sydän, joka pumppaa kymmenien eri ihmisten voimalla!
- Meri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti