28. maaliskuuta 2018

Meri Kanadassa #6

Huh, nämä viimeiset viikot on olleet aika täynnä kaikenlaista tekemistä, joten blogin puolelle päivittely on pysynyt harmittavan vähäisenä. Oli hiihtoloma, joka mulla tarkoitti aivan mahtavaa retkeä Ville de Québeciin eli Quebec Cityyn ja sen jälkeen epätoivoisia yrityksiä kesätyöhaun saralla sekä koulutehtäviä, jotka yhtäkkiä oli saartaneet mut kaikista kulmista. Mä en edelleenkään osaa täällä ottaa koulusta stressiä, joten hoidin ne melko kivuttomasti pois alta. Suomen kouluviikkoja odotellessa.
Anyway, nyt kun mun tehtävälista alkaa näkemään valoa tunnelin päässä, on aika palata helmikuuhun, joka oli (pari paniikinsekaista hengähdystä tähän) mun kuuden kuukausi Kanadassa. Ööööö... ja hei, sunnuntaina alkaa huhtikuu. Saako jo panikoida?




Kuten mun sarastavista panikointiliikkeistä voi huomata, mä olen alkanut miettiä tahtomattakin paluuta Suomeen. Helmikuussa se oikeastaan iski ensimmäistä kertaa sellaisena jäätävänä hyökyaaltona, kun mä tajusin, että se sadan jäljellä olevan päivän rajapyykki juoksee kohti niin kovaa, että kohta rysähtää (ja rysähti...). Mä en vaan voi lakata ihmettelemästä mihin kaikki aika katoaa. Mulla on täällä ihan älyttömän tylsiä hetkiä, kun tuntuu ettei tapahtu oikeasti yhtikäs mitään ja eihän me edes olla ajettu kouluunkaan kuuden kuukauden edestä. Ollaanko muka? Mun aivotoiminta on selvästi ollut koomassa tai vähintään päiväunilla ensimmäiset x kuukautta.

Kun helmikuu selvästikin oli mulle Suurten Pohdintojen kuukausi, pääsinpä myös toteamaan, että aika todellakin kultaa muistot. Viime syksystä tai mun vaihtovuoden alusta yleisestikin mä muistan vain yksittäisiä kivoja tapahtumia, mutta kaikki ne muut jutut mitkä ei välttämättä kuulu mun ykköstapahtumiin täällä, on hiljalleen sulautumassa vaan yleiseen massaan mapissa Vaihtovuosi 2017-2018. Yhtenä päivänä totesin tämän mun muistamattomuuden hostäidille ja hän puolestaan sanoi muistavansa kaiken tosi selvästi. Ihan kiva musta että näin päin, sillä mm. ensimmäinen automatka kuuluu varmasti niihin tapahtumiin, joita en itsehäpeävaaran takia haluaisi enää katsoa taaksepäin.



Mulla ei ole kielen suhteen oikein mitään päivitettävää, parce que si tu me demandes, je parle francais presque couramment. No ei, mutta lähellä ollaan. Musta tuntuu, että maaliskuun infopaketissa voin avata tätä vähän lisää, mutta nyt yksi asia, joka mua on alkanut mietityttää:

Kanadassa on vaikea kuvitella elämää Suomessa ja olen ihan varma, että Suomessa on vaikeaa kuvitella elämää Kanadassa. Hostsisko, joka on täällä toista vuotta, on vahvistanut tän fiiliksen. Nyt koko elämä Suomessa tuntuu tosi unenomaiselta. Mä en välttämättä muista miltä jotkut asiat näyttää tai joidenkin ihmisten äänet kuulostaa. Ennen joulua olin jo unohtanut miltä meidän auto näyttää eikä sen ulkomuoto ole sen koommin mieleeni muistunut. Tää ilmiö on mun mielestä tosi pelottava, koska mä en halua että niin käy Kanadan kohdalla, vaikka merkkejä siitä on jo ilmassa. Yksi päivä havahduin siihen, että en kunnolla muista miltä mun meksikolaisen siskon ääni kuulostaa. Mä en halua unohtaa. En fiiliksiä, ääniä, hajuja tai varsinkaan kokonaisia ihmisiä! Muistojen kultaaminen ajalla on ihan jees, mutta mä en ole henkisesti varautunut totaalisesti unohtamaan joitakin asioita. Valitettavasti tää on kuitenkin asia, jolle ei vain voi mitään ja kaiken näkee vasta jälkikäteen.
Tällaista syvällisiä ajatuksia löytyy mun pohtivasta päänupista tällä hetkellä.


Helmikuussa mä olen:

- Hiukan itkeskellyt kavereiden wanhojen tanssien kuvia katsellessa. Mulla meinasi jo viime syksynä tulla tippa linssiin, kun mun ystävä lähetti mulle kuvan mekostaan. Mun mielestä hän näytti niin kauniilta siinä. Onneksi mulla tanssii ystäviä myös ensi vuonna, kun yllättävän moni kirjoittaa neljään vuoteen. Hiukan haikeudella silti katselin snäppejä penkkarirekoista ja tanssiaisista. Wanhoja kun voi oikeasti kutsua tanssiaisiksi. Täällä mä olen oppinut ettei se tanssiaisliite aina tarkoita tanssimista (ks. meidän koulun joulutanssiaiset ja kuulemma myös prom). Pidä lippu korkealla Suomi, meidän lukiokulttuuri on (suurilta osin) vertaansa vailla!

- Avannut ensimmäistä kertaa tämän kuuden kuukauden aikana jokaisen suomalaisen opiskelijan parhaan ystävän, Wilman. Mä odotin jotain järkyttävää lukemattomien viestien määrää, mutta niitä oli loppujen lopuksi tosi vähän ja niistäkin ehkä yksi koski mua. Lähetin kuvan Wilman inboxista kavereilleni Suomeen, ja yksi vastasi, että oonko hirveän pettynyt ettei kukaan ole kaivannut mua koulussa. En pettynyt, vain yllättynyt.

- Tuskaillut ensi lukuvuoden kurssivalintojen kanssa. Mun Suomen koulun nettisivuilla aukesi tuossa helmikuun puolessavälissä sellainen esivalintatarjotin missä piti klikkailla mitä kursseja haluaa ensi vuonna ottaa. Mulla tietysti nousi kamalat hikipisarat otsalle jo ensimmäisen viiden minuutin aikana, kun mä sitä kurssiesitettä selailin. Tää Kanadassa oleva 10 kurssia/vuosi eroaa tuosta Suomen n. 35 kurssia/vuosi  -systeemistä ainakin valovuodella, joten ahdistuksissani lähetin jo noin kolmelle eri kaverille hätäkutsun Snapchatissa.


- Kuunnellut ihan tarpeeksi italiaa. Ja mä kun luulin tulleen Kanadaan...
Meillä on tällä hetkellä koulussa kaksi vaihtaria Italiasta, joten sitä kiivasta pizzapastapesto-huutelua kuuluu käytävillä nykyään huomattavasti. Mä luulin, että se Super Marion italialainen aksentti on huomattavasti ylikorostettu, mutta nyt kun olen kuunnellut noiden kahden sananvaihtoa, ei se olekaan niin kaukana totuudesta. Varsinkin tuolla Firenzestä tulevalla vaihtarilla on tosi vahva aksentti italiaa puhuessa ainakin mun korvaan. Oon pyytänyt ehkä liian monta kertaa heitä toistamaan sen kuuluisan lauseen "It's me, Mario" (jonka ääninäyttelijä fun fact on amerikkalainen. Learned by pissed italiens).

- Syönyt "romanttista illallista" siskon kanssa, kun hostäiti on ollut illan työtapaamisessa. Parempi kokki meistä kahdesta on hostsisko, joten hyvillä mielin syötiin hänen katkarapukasvispastaansa kynttilän valossa ja jazzin soidessa. Jälkiruokana jugurttia suklaa -ja keksinmuruilla hostäidin viinilaseista. Ei bileitä tai muuta sopimatonta, vaikka olikin perjantai-ilta ja vanhempi poissa kotoa. Jälkikäteen tiskattiin astiatkin. Vuoden tytär palkinto meille, kiitos.


- Aloittanut lupaavan urani tatuoijana. Meillä ei parilla ensimmäisellä kuviksen tunnilla tehty mitään erityistä, joten päätin keksiä itselleni virikettä katsomalla Pinterestistä erilaisia tatuointeja ja piirtämällä niitä omaan nilkkaani. Jälki oli sen verran kohtuullista, että sain tehdä niitä itseni lisäksi parille kaverillenikin. Tavallisella värikynällä. Oli se ainakin hetken ilo.

- Käynyt ranskankielisessä stand up showssa. Oltiin siskon kanssa suurin piirtein ainoat alaikäiset, ja jutun aihepiireistä päätellen en ole nyt yllättynyt miksi. Onhan se ihanan tuttua huomata, että menet sä minne vain, kyllä sitä kaksimielistä ja mustaakin huumoria viljellään ihan yhtä lailla. Olihan ne hauskoja juttuja, mutta ehkä jopa enemmän hauskaa oli seurata, kun aikuiset itkunauruu selät väärällään. Ranskan kielestä huolimatta pysyin kohtuullisen hyvin kärryillä lukuunottamatta viimeistä koomikkoa, joka puhui niin vahvalla quebecin aksentilla kuin olla ja voi. Myöhemmin hostäiti myönsi ettei hänkään saanut tyypin puheista mitään selvää.



Kannustanut Suomen jääkiekkojoukkuetta Olympialaissa. Niin... täytyyköhän tästä edes sanoa mitään. Nää kanadalaiset pieksee mut joka kerta...

- Tajunnut, että mun 18.-vuotissynttärit on pian ovella! Lisäksi mun hostsiskolla on omat 18.-vuotispäivänsä vain pari viikkoa ennen mua, joten huhtikuu tulee olemaan meille juhlakuukausi.

- Pilkkinyt tai paremmin sanottuna yrittänyt pilkkiä. Homma ei oikein ottanut tuulta alleen, vaikka me muiden vaihtareiden kanssa kipattiin ainakin kolme tonnikalapurkkia veteen ja kykittiin ahtaassa pilkkimajassa hipihiljaa puolentoista tunnin verran. Lopulta meidän aluevalvoja tökkäsi mulle käteen yhden meidän oppaan jo pilkkimän kalan, jotta saataisiin kiva muka-kalastuskuva. Mä en ymmärrä miten pilkkiminen on oikeasti mahdollista, sillä mä olen Suomessakin yrittänyt sitä useampaan kertaan enkä ole tähän mennessä koskaan saanut kalan kalaa...




Eipä mulla muita saatesanoja kuin että nyt eletään hetkessä. Vielä on vaihtovuotta jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä...

- Meri