Vale-etuovet ja muita Kanadassa esiintyviä outouksia

Nyt vuorossa varmasti jokaisessa vaihtariblogissa jossain vaiheessa esiintyvä postaus. Luvassa on nimittäin listaus hassuista yksittäisistä huomioista, joita mä en olen Kanadassa ollessani tehnyt. Näille on tyttö Euroopan Pohjolasta kerran tai kahdestikin kohottanut kulmiaan, nauranut tai pudistellut päätään. Listauksessa vedän hiukan mutkia suoriksi (ks. yleistän) viihdearvon ylläpitämiseksi. En siis takaa, että jos olen parisen kertaa huomioinut, että kanadalaiset syövät lounaan haarukka ja veitsi väärissä käsissä, kaikki kanukit tekisivät niin (tämä ei tietääkseni pidä paikkansa, puhdas esimerkki). Olkaapa hyvät.

- Arvioisin, että noin 70-80 % ihmisistä asuu omakotitaloissa. Näitä söpöjä omakotitalokortteleita riittää siis taivasteltaviksi silmän kantamattomiin. Jos Suomessa nuoret valittavat siitä mies/vaimo, kaksi lasta, omakotitalo, bemari ja kultainennoutaja - kulttuurista, täällä se vallitsee sata kertaa vahvempana. Mä en ole vielä kertaakaan tavannut lasta, jonka perhe asuisi kerrostalossa.
Kerran pohdin tätä asuinmuodon eroa Suomen ja Kanadan välillä ja mainitsin ääneen, että Suomessa suurin osa ihmisistä asuu kerros- tai rivitaloissa ja sain osakseni hiukan kummastuneita katseita. "Eikö ne muka ole kamalan pieniä?" multa kysyttiin. Niin, kai ne on, mutta taas mun mielestä täällä asunnot on lähtökohtaisesti reilun kokoisia. Mihin kolme ihmistä tarvitsee viittä makuuhuonetta, kolmea vessaa ja kolmea kerrosta?

- Suurin osa asuu koko lapsuutensa samassa talossa. Paikasta toiseen muuttaminen ei täällä ole kovin yleistä ainakaan lapsiperheen kohdalla. Mun kaveri sanoi mulle, että sitä katsotaan jopa hiukan pahalla, jos muuttaa talosta toiseen lastensa kanssa. Tähän jatkoksi mä vastasin, että olen asunut elämäni aikana neljässä eri talossa. Jälleen kerran eurooppalainen (pohjois-eurooppalainen) ja pohjois-amerikkalainen kulttuuri näyttivät erojaan. Yleinen kaava täällä on tämä: lapsuudenkoti, pari eri asuntoa opiskeluiden aikana ja sitten se oma omakotitalo, ehkä kaksikin. Mä olisin näköjään jo käyttänyt asuntovarastoni 17 vuoden elinikäni aikana.

- Asuintalojen seinissä on isoja tähtien muotoisia koristeita: valkoisia, punaisia, sinisiä, metallisia, puisia ja kaikkea siltä väliltä. Yhteistä näillä on se, että ne ei ole mitään hillittyjä kranssikoristeita ovessa vaan ihan kunnon metri kertaa metri järkäleitä nakuteltuna ulkoseinään usein ikkunoiden väliin. Ihmettelin tätä aikani, sillä noita näkee valehtelematta ainakin joka kolmannen talon julkisivussa, kunnes kaverini selitti: "Se on ollut täällä joku typerä trendi varmaan vuodesta 2012."

- Asuintaloissa on tosi hienot ja koreat etuovet, mutta niitä harvemmin oikeasti käytetään. Sen sijaan talojen päädyssä tai kulman takana on toinen paljon vaatimattomampi ja pienempi ovi, josta normaalisti mennään sisään. Meidän talossa on tosi isot parilliset etuovet, mutta mä käytän niitä ainoastaan silloin kun saavun tai lähden talosta jonkun muun kuin hostäidin kanssa. Normaalisti me käytetään autotallista tulevaa ulko-ovea, koska auto ajetaan aina sinne sisälle. Mitä mä olen pannut merkille, niin näitä hienoja etuovia käytetään lähinnä vieraiden vastaanottamiseen ja kivan julkisivun luomiseen.


- Vessanpöntöt ovat todella matalia varsinkin julkisissa vessoissa. Mä en ole edes erityisen pitkä, päinvastoin, ja silti tuntuu että mun polvet hipoo istuessa leukaa. Voi vain kuvitella, kuinka jotkut huonopolviset yrittää punnertaa pöntöltä takaisin seisomaan.

- Vessapaperi on monessa paikassa paperinohutta. Onhan se inhottavaa noin muutenkin, mutta luulisi sen olevan myös tosi epäkäytännöllistä, koska sitä paperia pitää ottaa kerralla niin iso kasa että rulla kuluu varmasti nopeasti loppuun.

- Jatketaan vielä vessateemalla kun huomioitavaa tuntuu runsaasti löytyvän: Yleisissä vessoissa missä on vessakopit (esimerkiksi koulussa), se rako oven ja seinämän välissä on ihan kohtuuttoman iso. En edes valehtele, jos sanon että 2-4 cm. Ne itse pöntöt on vielä porattu juuri siihen raon kohdalle, joten kiusallista katsekontaktia lavuaarilla käsiä pesevään tyyppiin täytyy ihan tosissaan yrittää välttää. Mä en tajua kuka oman elämänsä insinööri on kehittänyt ton systeemin. Mun mielestä vessa on sen verran pyhä paikka, että sentään siellä pitäisi saada istua ilman jatkuvaa tarkkailua.


- Betty Crocker on paikallisten ikioma versio suomalaisten Tupperwaresta. Kyseisellä merkillä on kaiken maailman kippoja ja kuppeja sun muuta miljoonissa eri väreissä ja muodoissa eli kaikenlaista sälää mitä Tupperwarellakin. Mun hostäidillä on kokonainen kaappi täynnä Betty Crockerin muovisia astioita. Tämän lisäksi talosta löytyy tietysti myös Betty Crockerin leivontavälineet sekä Betty Crockerin metalliset pellit.

- Tosi monella (alaikäisellä) teinillä on tatuointi. Uskokaa mua kun sanon, että ainakin puolilla mun tutuista koulusta on jotain mustetta ihossa, yleensä mustavalkoinen teksti/kuvio käsivarressa. Yhdellä mun vuoden tai kaksi mua nuoremmalla matikankurssilaisella on sellainen melkein koko ranteen peittävä kukkatatuointi ja niskassa toinen samankaltainen. Täällä tatuoinnin saa ottaa 16 vuotta täytettyään ja kait sitäkin aikaisemmin huoltajan luvalla.

- Nenäliinapaketteja on tarjolla kaikkialla: kotona, koulussa, autossa ja ravintolassa. Niiden saatavilla oleminen näyttää olevan kanadalaisille sydämenasia. Onhan toi tosi käytännöllistä, koska Suomessa mä ainakin olen aina tottunut niistämään sisäänpäin, koska nenäliinoja ei koskaan ole saatavilla tai sitten olen vain liian laiska niitä hakemaan, mutta sitä mä ihmettelen että ne nenäliinat on aina samalta tuotemerkiltä joka paikassa. Mä en edes tiedä miten muut nenäliinatuottajat (?) pärjää markkinoilla, kun jokaikinen tuntuu ostavan vain sitä yhtä ja samaa merkkiä.

- Kraanavettä ei juoda. Mä en ollut ennen edes miettinyt juodaanko Pohjois-Amerikassa kraanavettä vai ei, sillä automaattinen luuloni oli totta kai. Tunnen itseni erittäin pohjoismaalaiseksi juntiksi tällä hetkellä. Joskus ottaa vähän aivoon, kun aina vettä halutessaan pitää ostaa se muovinen juomapullo tai raahata omaa mukana. Tulee myös miettineeksi, kuinka paljon muovijätettä noista pulloista tuleekaan (täällä kun ei muutenkaan ole mitään kierrätyskulttuuria olemassakaan..). En välttämättä halua edes ajatella. Viimeaikoina olen kuitenkin toiminut kapinallisesti ja juonut vettä suoraan hanasta. Tähän mennessä ei ole mitään oireita ilmaantunut, mutta jos äkillinen kuolema korjaa, tiedätte ainakin mitä syyttää.

- Täällä on olemassa joku laki, joka kieltää alaikäisiä ajamasta ajoneuvoa enää klo 00.00 jälkeen. Kielto kestää puoliyöstä noin viiteen aamulla. Aluksi mä ajattelin, että toihan on oikeastaan tosi näppärä kielto, mutta loppujen lopuksi tulin tulokseen että mitähän siitä kukaan hyötyy. Estääkö se humalaisia alaikäisiä ajamasta? No en kyllä usko. Estääkö se bileiden venymistä? No en kyllä usko sitäkään. Estääkö se pimeästä johtuvia onnettomuuksia? No tänne kyllä laskeutuu pimeä puoli viideltä iltapäivästä, mutta teoriassa kait kyllä. Estääkö se väsymyksestä johtuvia onnettomuuksia? No niitä varmasti, mutta kuka vain alaikäisen lisäksi voi olla väsynyt puolenyön jälkeen.
Mä ihmettelin hävettävän kauan miksi mun rakkaasta sääntö-Suomesta ei löyty moista lakipykälää, kunnes muistin ettei alaikäiset Suomessa saa ajaa autoa mihinkään kellonaikaan.

- Kun joku on kohdannut sen kamalan kohtalon auto-onnettomuudessa, siitä pitää jostain syystä piristää muitakin autoilijoita tienvarsilla pystytetyillä ristimerkeillä ja kukilla. Mä ymmärrän, että tuollainen muistelopaikka on varmasti tärkeä, mutta mua jotenkin hirvittää ajatus juuri sille onnettomuuspaikalle pykätystä rististä ja kuvista vielä vuosia vuosia jälkeenpäinkin. Noi paikat ei ole edes harvinaisia vaan niitä näkee tosi paljon. Mä kerran laskin, että 20 minuutin aikana Monctonista poispäin niitä oli viisi. Toisaalta ne toimivat hyvänä muistutuksena turvavyön käytöstä, joka täällä on takapenkillä melko harvinaista... Mulla ainakin nousee pieni pala kurkkuun aina kun nään tuollaisen ristin ja se saa kiristämään sitä vyötä vielä vähän enemmän.

- Metsästys. Ei ehkä ensimmäinen asia mitä olisin riemusta hihkuen valmis tekemään, mutta maassa maan tavalla. Eikös se näin ole. Täällä tyypit metsästää tosi paljon ja musta tuntuu, että sitä tekee ihan kaikki iästä, sukupuolesta tai hiustenväristä riippumatta. Mun kanadalainen kaveri sai metsästysluvan 12-vuotiaana minkä kunniaksi hän sai isovanhemmaltaan lahjaksi monen tuhannen dollarin metsästysaappaat. Toi kuvaa aika hyvin metsästyskulttuuria täällä. Mua kyllä itse hiukan hirvittää ajatus, että 12-vuotiaat saa täällä talsia luvan kanssa metsään oikean aseen kanssa ampumaan eläviä eläimiä. Nimimerkillä "Kun mä olin 12 vee, tyydyin leikkimään Schleichin vahaeläimillä omassa huoneessani".

- Nyt lopuksi joudun valitettavasti murskaamaan kanadalaisen stereotypian. Kaikista vitseistä, videoista ja meemeistä huolimatta täällä ei mitenkään huomattavan paljon harrasteta sitä kuuluisaa "eh?"-lopetusta. Ainakaan mä en ole asiaa laittanut merkille. Asiaan saattaa vaikuttaa se, että mä paljon tekemisissä ranskaa puhuvien kanadalaisten kanssa, joten en osaa sanoa onko "ehettely" yleisempää englantia puhuvien keskuudessa. Francophonieista pystyn sanomaan sen verran, että monet (myös mä itse nykyään) lisäävät sellaisen kiekaisun kysymyksen loppuun, jotta kysymys eroaa toteamuksesta, mutta mä en kyllä osaa identifioida onko se kiekaisu vain epämääräinen vokaali vai eh. Joka tapauksessa mä en hirveästi menisi huomauttamaan ehettelystä kanadalaisille, koska vastaukseksi hyvin usein saa kyllästyneen silmien pyöräytyksen tai tekonaurua.


Hyvvää joulunodotusta kaikille. 28 päivää!

- Meri

P.S. Lisäsin tuonne sivun oikeaan laitaan lukijat-palkin. Jos siis vierailet mun blogissa useastikin, liity toki lukijaksi. Arvostaisin sitä kovin.

On ihan ok olla se huonoin

Ei varmaan kukaan halua olla vapaaehtoisesti joukkueen huonoin pelaaja, porukan huonoin laulaja tai luokan huonoin päässälaskija. Eihän se hirveän mukavaa ole, ja vaatii melkoista itsehillintää jäädä siihen tilanteseen senkin jälkeen kun on tajunnut, että homma ei luista niin hyvin kuin haluaisi.

Mulle henkilökohtaisesti yksi vaikeimmista asioista on sietää sitä, että olen jossain huono. Tämä kytkeytyy sujuvasti siihen etten myöskään halua myöntää olevani väärässä, vaikka syvällä sisimmässä tietäisinkin että olen. Joskus se keppikin on kivi, jos mä niin olen itsepäisesti päättänyt.
Näiden kahden ominaisuuden kohdalla mulla on vielä paljon paljon kehitettävää, sillä tiedän että nuo voi olla muiden (sekä itseni) näkökulmasta todella ärsyttäviä piirteitä.

Kuvituskuva

Syystä tai toisesta mä en ole koskaan harrastanut kunnon joukkuelajia. Joukkuelajilla tarkoitan nyt tällaista perus jalkapallo-, ringette-, salibandy- ja koripallolinjaa. Mun urheiluharrastushistoriaan kuuluu rytminen voimistelu, uimahyppy, akrobatia sekä tanssi. Hetkellisesti myös jousiammunta. Rytminen voimistelu taitaa olla noista ainut joukkuelajiksi luettava ja sitäkin tuli harrastettua alle kymmenvuotiaana. Urheilussa mä olen siis tottunut siihen, että suorittajana olen ainoastaan mitä. Mä itse olen hyvässä ja pahassa vastuussa siitä miten hommat toimii. Vaikka koulun liikuntatunneilla on tullut pelattua kaikkea mahdollista jääpallosta norsupalloon, ei sitä voi verrata oikeaan harrastukseen.
Tällä historialla mä olen itselleni selittänyt, miksi nyt Kanadassa koulun lentopallojoukkueessa pelaaminen on mulle kohtuullisen iso harppaus mukavuusalueen ulkopuolelle. Nyt kun siinä vierellä pitää pakkaa kasassa yli kymmenen muutakin ihmistä, tilanne on uusi.

Koko jutun pointti ja suurin pala, jonka sulattaminen on mulla vielä hiukan vaiheessa, on tämä: Mä en ole hyvä. Rehellisesti sanottuna mä olen joukkueen surkein pelaaja.
Tässä vaiheessa mä olisin yleensä pakannut treenivaatteet kassiin ja häipynyt paikalta palaten mulle tuttuihin lajeihin. Ihan kamalaa vai mitä? Niin mustakin. Mä kuitenkin tein itselleni lupauksen jo ennen vaihtovuoden alkua, että kokeilisin uusia juttuja. Sen mä myös aion tehdä.
Vaikka mun ranteet oli ekojen treenien jälkeen viikon mustelmilla ja itsetunto hiukan koetuksella, mä olen yrittänyt tsempata treeneissä ihan tosissani ja mikä tärkeintä, mä jäin. Koska lentopallo on tekniikkalaji, eikä mun tekniikka ole vielä mitään timanttia, sen kehittämiseen yritän nyt keskittyä. Välillä kun muut tekee haastavampia harjoituksia, mä treenaan apuohjaajan kanssa ihan perussyöttöjä. Ehkä mun syöttö ei lennä yhtä korkealle kuin muilla, mutta yrittämisessä mä en ole huono jos niin päätän.

Tää kokemus lentopallon saralla on ollut parhaimmillaan sitä itsensä kanssa kamppailemista ja itsensä ylittämistä. Kyllä mä tiedän ettei kukaan siellä treeneissä ole mua lynkkaamassa ja huutamassa kuinka huono olen vaan se kaikki tapahtuu ihan omasta toimesta.
Jos teissä on vähän samaa vikaa kuin mussa eli kaikki pitäisi osata tässä heti ja nyt, ottakaa aikanne ja potkikaa lempeästi itsenne sietämään sitä epämukavaa tunnetta, kun tuntuu ettei tästä tule mitään. On ihan ok olla se huonoin. Kyllä sieltä noustaan, jos ollaan noustakseen.

- Meri

Meri Kanadassa #2

Aikaa lätäkön toisella puolella on nyt takana yli kaksi kuukautta. Ihan hullua kuinka aika kuluu. Mä koin pienen shokin tässä yksi päivä kun tajusin, että nyt on vähemmän aikaa vuoteen 2018 kuin mun tänne tuloon.

Mä tykkään pohtia kaikenlaista: mennyttä, nykyistä ja tulevaa. Tämä varmasti näkyy myös täällä blogissa. Yritän silti aina elää hetkessä, ja nyt vaihtovuoden aikana oon yrittänyt vielä normaaliakin enemmän. Välillä tulee kuitenkin iltadeeppeinä pohdittua, kuinka yksittäisiä Suomen asioita miettiessä tuntuu siltä, että niistä ei olisi kauaakaan, mutta kuitenkin sitten samaan aikaan kaikesta muusta paitsi Kanadasta tuntuu olevan pieni iäisyys. Saanko kysyä miten on mahdollista tuntea samaan aikaan noin kaksi ääripäistä tunnetta? 

Tässä vähän kuluneen kuukauden aikana otettuja snäppejä (isovanhemmat huomio: snäppi on kuva, joka on otettu kännykkään ladattavalla sosiaalisen median palvelulla).

Marraskuu on tunnetusti vaihtareille vähän rankempaa aikaa, joten saa nyt nähdä, mutta tällä hetkellä mä voin edelleenkin sanoa ettei mulle ole kertaakaan iskenyt koti-ikävä. Mä olen jopa yrittänyt pohtia mistä se johtuu, sillä tiedän useampiakin samassa tilanteessa olevia, joilla koti-ikävä on ollut syvää ja jatkuvaa. Lopulta päädyin tärkeään oivallukseen: Suomi ei koskaan sieltä Pohjois-Euroopasta minnekään katoa, vaikka sä olisitkin hetken jossain muualla (suomeksi: sä voit lähteä Suomesta, mut Suomi ei lähde susta, prkl).

Tämän kahden kuukauden aikana mä olen huomannut, kuinka suomalainen mä oikeasti olenkaan ja kuinka ylpeä mä siitä olen. Mikään ei ole musta hauskempaa kuin katsoa kanadalaisten yritystä mongertaa suomea (rehellisesti sanottuna osalla porukasta täällä on ihan hyvä 'suomiaksentti').
Spotifyn suomilistat on ollut normaalia kovemmalla käytöllä. Jotenkin kun sitä omaa äidinkieltä ei enää kuule muusta kuin omasta suusta, sitä tulee ympäröityä itsensä kaikilla suomijutuilla kun mahdollista. Fiilistelen itsenäisyyspäivää jo nyt ja olen rekrytoinut vanhemmat lähettämään mulle itsenäisyyspäivänkynttilät postissa. Jääkiekosta ei nyt edes kannata aloittaa. Mun kanadalainen kaveri uhkasi jo katkaista välit, jos Suomi voittaa Kanadan, hmm.
Jos nyt hiukan stereotypioidaan suomalaisia, niin mun omasta tilasta ja rauhasta nauttiva itseni on alkanut pukata vahvemmin esiin kuin koskaan. En mä näe sitä huonona asiana, sillä välillä on vaan pakko pysähtyä hengittämään ja vetäytyä hetkeksi siihen suomikuoreen mielikuvitus-saunomaan ja syömään mämmiä. Uusia puolia musta onkin tähänastisen vaihtovuoden aikana paljastunut enemmän kuin olin kuvitellut. Toi rauhallisuus ja kirjoittamani hymykriisi ovat ihan uusia juttuja mulle.

Ranskan kieli kehittyy koko ajan lisää minkä huomaaminen on aina yhtä ihana voiton tunne. Salaa jo unelmoin siitä, että pääsen Suomeen käyttämään tätä uutta kielitaitoa, hah.
Tietystikään ei tämä oppimisnopeus mikään päätä huimaava ole. Tässä jutussa ovat vastakkain kaksi osapuolta: Merin nopeampaa kehitystä janoavat tunteet sekä Merin rajallinen aivokapasiteetti uuden tiedon vastaanottamiseen. Kaikki ajallaan, sitä tässä on hoettu. Mä olen huomannut, että parhaiten kieli sujuu juuri silloin kun sitä ei mieti liikaa. Kuluvan kuukauden aikana mulle on tullut jo paljon sellaisia yksinkertaisia lauseita niin tutuksi, että ne sanoo jo selkärangasta ilman turhaa miettimistä.
Yksi aika ällistyttävältäkin tuntuva juttu on, että mun englanti alkaa joissain tilanteissa takkuamaan tosi pahasti ja asiat on vaan paljon helpompi ilmaista ranskaksi. Mä en ikinä olisi kuvitellut olevani sellaisessa tilanteessa.

Erilaisista tilanteista puheen ollen, vaihdossa niitä tulee vastaan mitä oudoimmissa muodoissa. Sellaisissa muodoissa, joiden olemassaoloa ei ole koskaan ennen ajatellutkaan.
Tämän toisen kuukauden aikana törmäsin tilanteeseen, että mun oli ihan pakko saada käyttööni sakset. Tietysti hostäidillä sellaiset on, ja niitä ensihätään lainasinkin, mutta elämä helpottuisi huomattavasti jos omistaisi ihan omat. Oletteko koskaan ajatelleet kuinka paljon saksia tarvitsee ja kuinka paljon hyötyä niistä on? En minäkään ennen tätä. Niinpä mä kipaisin sopivan hetken koittaessa ostamassa Dollaramasta kahdella dollarilla yhdet.
Samantyylinen mindblow-hetki tuli käytyä läpi myös vanulappujen, liiman ja hammastahnan kohdalla. Kuka oikeasti törmää alaikäisenä kotona asuessaan tilanteeseen, että pitää erikseen (!) mennä ostamaan kaupasta hammastahnaa? Mun pitää ainakin myöntää, että olen aina elänyt sellaisissa vaaleanpunaisissa pilvilinnoissa, että vanulaput ilmestyy vessaan ja liimat kaappiin ihan itsestään (ks. vanhempien toimesta). Mä oletan, että tämä kaikki kuuluu vaihtovuoden aikana salakavalasti tapahtuvaan itsenäistymiseen.
T. Meri kohta 18v

Nyt Meri Kanadassa #1 -postauksestakin tuttu listaus siitä, mitä mä olen tämän toisen kuukauden aikana tehnyt:

- Syönyt McDonald'sin pehmytjäätelöä, joka on täällä jostain syystä paljon parempaa kuin Suomessa. Paljon pehmeämpää ja makemmalta maistuvaa. Muuten ei ole tullut mäkkärissä paljoakaan käytyä. Kerran ostin sieltä ihan kunnon ruokaa ja tuli huono olo. Musta tuntuu, että mun terveys ei erityisemmin jää kaipaamaan niitä rasvapommeja.

- Talsinut tyhjänpanttina 11. ja 12. luokkalaisille tarkoitetussa yliopistojen esittelytapahtumassa koulussa. Olihan tuo esittely ihan mielenkiintoinen siinä mielessä, että sai nähdä millainen jatko-opiskelumeno täällä on, mutta hyödyllisyys mulle oli aika minimaalinen. Todennäköisyysprosentti, että tulen opiskelemaan yliopistoon Kanadaan on karkeasti arvioituna noin 10 %.
Täällä yliopisto jatko-opiskelupaikkana on ihan real deal. Kaunistelematta, jos haluat yhteiskunnan silmissä hyvän ammatin ja muiden arvostuksen, menet yliopistoon, piste. Yleensä vanhemmat ei edes anna lastensa mennä siihen vaihtoehtoiseen collegeen. Ymmärrän, mutta sitten samaan aikaan en kuitenkaan ymmärrä.

- Oppinut uuden korttipelin ja pelannut sitä perheen kanssa. Hellyyttävää on, kun pelataan isovanhempien kanssa, he ovat koko ajan neuvomassa miten kannattaa omat kortit pelata. En ole vielä kertonut, että jo useita vuosia on tätä mun korttipeliuraa takana Suomen isovanhempien kouluttama. Kiitos mummi ja vaari <3

- Huudattanut Daruden Sandstormea. Kerran. Puoliväliin. Tarvitseeko tätä nyt edes enempää selostaa? Seuraavan kerran vaikka mieluummin Jean Sibeliusta.

- Kävellyt läpi Campbelltonin koulun tapahtumassa ja nauranut niille, jotka oli valinnut kävelemisen sijasta juoksemisen. Kävelijöiden piti käppäillä reilut 2 kilometriä ja juoksijoiden piti rehkiä muistaakseni lähemmäs 5 kilometriä. Huvittavaa kuinka täällä ei oikeastaan koskaan näe vapaaehtoisesti ketään kävelemässä ulkona, joten kun koulusta lähtee joukko alaikäisiä porhaltamaan, poliisitkin käy valvomassa tätä happihyppelyä. Ettei nyt kukaan vain jäisi tässä vauhtia ja vaaroja uhkuvassa kaupungissa auton alle.

- Käynyt Campbelltonin uimahallissa ja järkyttynyt paikallisten (mun tietääkseni) ainoasta julkisesta saunasta. Tuon suomalaisille pyhän huoneen ovella oli kyltti: "Must be 18 years and older to use the sauna maximum 15 minutes". Anteeksi mitä? Minä suomalaisena koen itseni nyt e-RIT-täin loukatuksi. Kyllä minä niin mieleni pahoitin ja löylyni missasin... ei ollut nimittäin päällä koko sauna.

- Käynyt kaupungin kotijoukkueen, Campbellton tigersien, jääkiekko-ottelussa. Huomioita mitä tein oli muunmuassa se ettei meidän joukkue ole kovin hyvä. Syiksi kaverit sanoi tälle kaupungin pienuuden ja sen myötä rajalliset rahat. Me kuulemma ollaan New Brunswickin tilastossa viimeinen. Ei tunnusteta ei. Mutta viimeisiä tai ei, hyvät tarjoilut jäähallissa ainakin oli.
Yksi Suomesta poikkeava juttu jääkiekkoon liittyen on se, että peli-iltaa edeltävänä koulupäivänä osa pelaajista pistää kouluun puvun päälle. Mun mielestä tosi hieno ja juhlava tapa. En mä ainakaan valita, että saan katsella meidän pelaajia juhlavissa kuteissa, köh köh.

- Käynyt katsomassa meidän koulun senioripoikien soccer-peliä. Toisin kuin jääkiekossa, tässä pelissä tuli voitto kirkkaasti kotiin. Hämmentävää oli, että Bathurstista tulevat vastustajat näyttivät ainakin pari vuotta meitä nuoremmilta. Mene ja tiedä siitä sitten.
Näitä erilaisia pelejä katsoessa mä alan helposti huutelemaan ohjeita kentän laidalta, suomeksi. Toisaalta hyvä ettei mun todennäköisesti typeriä ohjeita ymmärrejä, mutta kanssakatsojilta meinaa mennä hermo.

- Juhlinut kaverin yllätyssynttäreitä. Mä en ole muistaakseni koskaan ollut järjestämässä tai yllätettävänä tällaisten juhlien muodossa, ja olihan se tosi suloista kun kaveriporukka oli ihan tosissaan hankkinut koristeita ja täytekakun. Päivänsankari sai lahjaksi karkkia, ison kakkaemojin muotoisen pehmolelun ja yhteisen kortin meiltä kaikilta. Mukava illanvietto kavereiden kesken, joka ei paljon eronnut mun Suomen kavereiden kanssa järjestettävistä tapaamisista.

- Saanut ensimmäisen paketin Suomesta, joka sisälsi pari unohtunutta vaatekappaletta, salmiakkia ja suklaata mulle sekä synttärilahjaksi siskolle. Kyllä se vanha kunnon Fazerin sininen on se ainut ja oikea suklaa.

 - Yrittänyt tehdä kolmen hengen pyörälenkkiä kahdella pyörällä. Yritys oli ainakin kymmenen pistettä ja papukaijamerkki, sillä me jopa saatiin toimimaan homma niin, että yksi ajoi yhdellä pyörällä ja toinen kyysäsi kolmannen istuessa keskitangolla. Päivän treeni tuli kyllä tehtyä, sillä vaikka noi mun siskot on kehonrakeenteeltaan keijukaisia, oli ylämäkeen puskeminen epätasaisesti jakautuneen sadan kilon kanssa melkoinen urheilusuoritus.

 - Yrittänyt selvittää tuhat ja yksi kikkaa, joilla voisi katsoa wifiä käyttämättä Stranger Thingsin 2. kauden television Netflixistä. Kausi oli ladattu siskon puhelimelle, ja sieltä yritettiin taiteilla sitä telkkariin. Meillä on kotona erittäin kökkö rajallinen wifi-yhteys, joten esimerkiksi Netflixiä ei voi wifi-yhteydellä katsoa ellei halua seuraavia neljää viikkoa viettää netittä.

- Edellisen jatkoksi: katsonut tuloksettoman taistelun jälkeen Stranger Thingsin 2. kauden siskon iPhonen näytöltä. Seuraavaksi sitten pitäisi miettiä miten pystyisin katsomaan Riverdalen 2. kauden. On tämä sarjaseuraajan elämä vaikeaa...

- Viipaloinut noin kaksi tuntia vihanneksia host-tädin luona klo 9 illalla koko vuodeksi riittävään spaghettikastikkeeseen. Ei muuten ole hyvä yhdistelmä käydä ensin nauramassa ja hölmöilemässä pimeässä 'kauhumetsässä' ja sen jälkeen mennä pikkutarkasti leikkamaan vihanneksia. Jo silloin kun mentiin host-tädille, ulkona oli tosi pimeää. Mä olin sitten silmät ristissä väsymyksestä jo ennen kuin olin ehtinyt ottaa sitä viipalointiveitseä käteen. Seuraavana yönä mä sooloilin niiden samaisten vihannesten kanssa unissanikin.

- Kykkinyt puolitoista tuntia host-tädin kasvimaalla poimien porkkanoita, tomaattia, salaattia, herneitä ja papuja. Miten kaikki ruokaan liittyvä liittyy aina host-tätiin? Anyway, parikin kasillista tuoretta luomuruokaa tuolta kasvimaalta vietiin kotiin. Mun lemppareiksi Kanadassa ruoan suhteen on noussut höyrytetyt kasvikset. Varsinkin parsakaali ja pavut, ah. Mä tiedän ettei kuulosta kovin herkulliselta, mutta voisin syödä hostäidin höyryttämiä parsakaaleja vaikka joka päivä.

- No se Halloween.

Tällaisia mietteitä tällä kertaa. À bientôt!

- Meri

Kulttuuria Monctonissa

Meidän koulu halusi lähettää mun siskot ja mut viime viikonlopuksi, tarkemmin sanottuna perjantai-lauantaiksi, Monctoniin erääseen acadialaiseen kulttuuritapahtumaan. Vieläkin mietityttää miksi juuri me, koska tolla tapahtumalla ei ollut mitään tekemistä vaihto-oppilaiden kanssa ja yleensä sinne meneekin edustamaan jotkut meidän koulun nst. leadership-ryhmästä. Näin jälkikäteen todettuna kuitenkin tosi hyvä että mentiin. Sen verran hauska retki oli.

Koulua meillä ei olisi ollut perjantaina noin muutenkaan (taas vaihteeksi), joten kun muut vielä uinui ihanan vapaapäivän siivittämänä unilinnoissaan, me kolme herättiin kuudelta ylös, ulos ja autolle. Kuljetus Monctoniin lähti Campbelltonin viereisestä kaupungista klo 8. Yllätyksenä tuli se, että kuljetusauto ei ollut mikään minibussi tai bussi muutenkaan vaan ihan tavallinen tila-auto, jonka kuljettajana toimi meidän Campbellton-Dalhousie-Bathurst -ryhmän ohjaaja (tai 'guardian' kuten hän itse itseään nimitti, hmm).

Monctonissa mä olen jo kerran aikaisemmin käynyt mun vaihtovuoden toisella viikolla. Tuonne New Brunswickin mittapuulla isoon kaupunkiin ajelee Campbelltonista sellaiset neljä tuntia. Vaikka mun kotikaupungissa Suomessa on melkein kolme kertaa enemmän asukkaita kuin Monctonissa, yllätyin nytkin kuinka valtavalta paikalta se vaikuttaa sen jälkeen kun on asunut kaksi kuukautta 7 000 asukkaan puskassa. Tää alkaa huolestuttavasti näyttämään siltä, että tän vuoden jälkeen hukkaan itseni jo Rautatientorilla Helsingin keskustassa.

Oikeastaan Monctoniin saapumiseen asti mulle oli todella pimennossa millaiseen tapahtumaan me oltiin edes menossa. Meille oli sanottu ainoastaan kaksi asiaa: 'ranskankielinen kulttuuritapahtuma' ja 'ilmainen'.
Okei, koska lähdetään? Mistä? Hulluhan ilmaisesta kieltäytyy. Oli kyseessä sitten kahden päivän täyshoitotapahtuma tai ämpäri. Mistä oli siis kyse?
Tapahtuma oli nimeltään Francofête en Acadie. Aiemmin mä olen maininnut, kuinka ylpeitä ranskankielinen väestö on niiden kielestä ja kulttuurista. No, sitä tää tapahtuma oli: ylistystä ranskan kielelle ja acadialaisuudelle taiteen merkeissä. Tuon 48 tunnin aikana me nähtiin ainakin kaksikymmentä erilaista spektaakkelia, joista osa oli musiikkiesityksiä, osa teatteria ja osa stand-up komiikkaa. Kaikki ranskaksi. Osa näistä esiintyjistä oli kanadalaisten keskuudessa ihan tunnettujakin "julkkiksia", vaikka mulle nimet ei tietystikään sanoneet yhtikäs mitään. 

Spektaakkeleita oli yhteensä kolmessa eri paikassa ympäri Monctonia. Perjantaina aloitettiin Dieppen Centre des Arts et de la Culturesta ja illalla siirryttiin Monctonin keskustaan Capitol nimiseen teatteriin, josta kuvia alhaalla. Lauantaiaamuna käytiin théâtre L'Escaouettessa, jonka jälkeen siirryttiin takaisin Dieppeen. Pelkän istuskelun ja katsomisen lisäksi meidän tehtävä oli kirjata eräänlaiseen vihkoon ylös mitä mieltä olimme spektaakkelista ja haluaisimmeko sen esitettäväksi kouluumme jne.

Tuolla tapahtumassa oli meidän lisäksi tyyppejä yli viidestätoista koulusta ympäri New Brunswickia. Sattuneesta syystä porukkaan oli valikoitunut paljon musiikista ja taiteesta ylipäätänsä kiinnostuneita oppilaita, joka mulle sopi paremmin kuin hyvin. Monen monta yhteislauluhetkeä tuli koettua läpi niin bussissa kuin katoksen alla sadetta pitäessä. Muutenkin tyypit oli todella mukavia, ja ilman muuta haluaisin tavata heitä kaikkia uudestaan.
Vaikka meidän nelikymmenpäiselle Flash Culture nimiselle oppilaslaumalle olikin järjestetty paljon, koko tapahtuma ei kuitenkaan ollut meille tarkoitettu. Francofêtea juhlittiin Monctonissa koko viime viikko, ja paikalla pyöri paljon ihan tavallisia monctonilaisia. Spektaakkelit mun ymmärtääkseni oli vapaasti kaikkien nähtävillä maksua vastaan.

Perjantain ja lauantain välinen yö vietittiin eksoottisesti yhdessä Monctonin kouluista. Mä en ole koskaan kokenut yökoulua, joten tuo kokemus oli ihan kelvollisesti verrattavissa sellaiseen. Omat makuupussit raahattiin mukaan ja niissä nukuttiin koulun liikuntasalissa. Paikkana ei ehkä maailman käytännöllisin ratkaisu, jos multa kysytään, sillä isossa liikkasalissa kaikuu älyttömän hyvin. Kun joku onneton vielä on ottanut ilmapatjan mukaan, voi olla aivan varma, että koko sali kuulee kun kaveri päättää vaihtaa kylkeä. Yllättävän hyvin mä loppujen lopuksi nukuin ja pääsin aamulla sopivasti vielä hipsimään vaihtamaan vaatteet ennen kuin kaikki vessat olivat varattu. Pisteet myös koulun gluteenittomalle ruoalle, joka sai kuivaa lasagnea syövät kaverit kateellisiksi.

Lauantai-iltapäivästä ajettiin samalla Campbellton-Dalhousie-Bathurst -kokoonpanolla kotiin kuunnellen radion listahittejä ja vaihtaen juoruja (miten on mahdollista, että Bathurstissa asti, joka on tunti Campbelltonista Etelään, tunnetaan mun kotikaupungin kuumimmat puheenaiheet??).

Hauska kulttuurin täyteinen 48 tunnin virkistysloma. Arvosana 9/10.

Monctoniin ja Théâtre Capitoliin liittyen hauska yksityiskohta:
Ennen kuin mä tiesin, että tulisin viettämään vaihtovuoteni Campbelltonissa, olin melko varma että mut sijoitettaisiin Monctoniin. Siitä oltiin alustavasti puhuttu. Mä jopa olin katsellut ja vertaillut kolmea Monctonin kouluvaihtoehtoa sillä mielellä, jos saisin ollenkaan vaikuttaa minne menisin (ja yhdessä noista kouluista yövyttiinkin). Koska mä olen Suomessa harrastanut teatteria lähes seitsemän vuotta, mä mahdollisuuksien mukaan halusin jatkaa sitä vaihtovuotenakin. Jos mut olisi sijoitettu Monctoniin, mä olisin mitä todennäköisemmin liittynyt théâtre Capitolissa pidettävään nuorisoteatteriryhmään.
Tämän takia oli jotenkin hassua ja uskomatonta mennä kyseiseen teatteriin viime viikonloppuna ulkopaikkakuntalaisena turistina taivastelemaan. Kyllä mä siellä deeppina mietin, että tää saattaisi olla osa mun vaihtovuotta, jos sattuma ei olisi arponut toisin. Mä en hirveästi ole miettinyt näitä ympyrä sulkeutuu -juttuja, mutta siihen liittyen tuntui hyvältä päästä näkemään se kaikki paikanpäällä livenä mitä oli Suomessa tietokoneen välityksellä uneksien katsonut... vaikka mä en loppujen lopuksi Monctoniin päätynytkään.

- Meri

Koulu, kool, école, school, skola

Ah, koulu. Tuo yleensä betoninen rakennus, minne noin parisensataa lähinnä alaikäistä kokoontuu arkisin istumaan ja hikoilemaan noin kuudeksi tunniksi. 

Oli maa mikä tahansa, perusidea on aina sama. Sen takia mä en täälläkään joka päivä hihku innosta kouluun mennessä, vaikka systeemi onkin erilaisempi kuin mihin oon tottunut. 

Perustiedot mä olenkin jo aiemmin kertonut: mä olen Kanadassa grade 11:llä eli toiseksi viimeisellä luokalla ja opiskelen päivittäin biologiaa, matikkaa, käsityötä, ranskaa ja terveystietoa. Vaikka mä olenkin "11:läinen", se ei loppujen lopuksi hirveästi näy mun kouluarjessa. Täällä on samalla tavalla kursseja kuin Suomen lukiossa ja niitä otetaan vähän sieltä täältä, joten 11:läisiä ja 12:läisiä on paljon samoilla kursseilla. Tämä sopii mulle paremmin kuin hyvin, sillä mun molemmat siskot on grade 12:llä ja sitä myötä myös lähes kaikki kaverit. 

Mun koulu on nimeltään Polyvalente Roland-Pépin, tuttavallisemmin P.R.-P. 

Kuten tosta ylemmästä senioreiden kuvasta näkee, oppilaita ei täällä ole kamalan paljon. High schoolissa, jota kutsutaan kylläkin l'enseignement secondaireksi, meitä on joku reilu kolmesataa. Koulunkäynti on kokonaan ranskaksi ja siitä ollaan hirveän ylpeitä: acadialaisten (Pohjois-Amerikan koillisosan ranskankielisen väestö) lippuja on joka luokassa ja maanantaisin kouluradiosta kaikuu "O Canada" ranskaksi. 

Vaikka koulussa ei puhutakaan englantia (paitsi välillä oppilaiden keskuudessa kuiskaten ettei opettajat kuule), mä tiedän paljon oppilaita, joiden perheissä puhutaan englantia eikä ranskaa. Oikeastaan kaikki tyypit täällä on siis kaksikielisiä.  

Mutta jos puhutaan koulunkäynnistä yleisesti...

Suurin juttu mitä mä etukäteen ihmettelin oli se, että Kanadassa mun ikäisillä on koulussa joka päivä sama ohjelma. Joka päivä on samaan aikaan sama aine yhtä kauan. 

Helposti tulee ajatelleeksi, että sehän on pitkällä aikavälillä ihan älyttömän yksitokkoista, mutta toistaiseksi näiden ensimmäisten kahden kuukauden aikana tää systeemi on toiminut mulla hyvin. Kaikki viisi ainetta vaihtuvat toisessa semesterissä, joka alkaa tammikuussa, ja sitten on taas se lukujärjestys koulun loppuun saakka. 

Tauoista ei ole puutetta, sillä jokaisen tunnin päätteksi on reilu viisi minuuttia aikaa vaihtaa luokasta toiseen. Lisäksi ensimmäisen tunnin jälkeen on noin 20 minuutin nst. lecture eli lukunti ja puoli yhdeltä tunnin ruokatauko. Mä yksi päivä laskin, että ilman ylimääräisiä taukoja koulupäivä lyhentyisi noin puolitoista tuntia. 

Jotta asiat eivät olisi liian yksinkertaisia, tänne on myöskin järjestetty systeemi, että joka kolmas viikko keskiviikkoisin loppuu klo 12.15. Muutenkin lyhennettyjä koulupäiviä tai jopa ihan kokonaisia lomapäiviä on melko usein. Oppilaat eivät usein edes tiedä syitä miksi koulua ei jonakin päivänä ole, mutta kukaan siitä ei tietystikään valita. Meillä ei taida olla yhtäkään normaalia kouluviikkoa ennen joululomaa.

Koulunkäynti täällä tuo mulle vähän mieleen peruskouluajan Suomessa. Toisaalta vanhempiin oppilaisiin on samanlainen luotto kuin lukiossa eikä "turhia sääntöjä" ole, mutta opiskelumenetelmät on kyllä jumittunut 2000-luvulle. 

Digiloikasta täällä ei ole tietoakaan. Meidän koulussa ei ole wifiä, josta oppilaat tykkäävät aina säännöllisesti valittaa, ja atk-luokkien virkaa toimittaa pari hämyistä ikkunatonta luokkahuonetta koulun perimmäisessä nurkassa. Teknologiayliannostusta ei tarvitse täällä siis pelätä. Sen sijaan tunneilla tehdään paljon postereita eli kopioit kirjasta tai netistä tekstipätkiä kartongille ja piirrät viereen kauniin kuvan. Opettajat ei tunnu välittävän tippaakaan reilusta copypasten käytöstä ja tämän johdosta mun terveystiedon numero onkin tällä hetkellä 97%. En valita. 

Tavallisten aineiden oppitunnit on sekoitusta opettajan yksinpuhelusta ja tehtävämonisteiden tekemisestä. Se onkin sitten siinä. Eli siinä missä Suomessa sauhutaan, että opetuksen pitää olla mahdollisimman monipuolista ja kaikille oppimistyypeille sopivaa, Kanadassa tyydytään kohauttamaan olkia ja yliviivaamaan niitä lauseita opettajan antamasta a3:sta 80% lukuvuodesta. 

Mukavaa vaihtelua tuo taideaineet ja muut 'ei niin vakavat tunnit'. Mun tämän semesterin käsityökurssi on osoittautunut yllättävän hyväksi valinnaksi. On kiva, että saa välillä konkreettisesti tehdä jotain ja nähdä työn tulos. Mä sain juuri valmiiksi essun, ja tällä hetkellä yhdet erehdyttävästi karjalanpiirakan näköiset tossut valmistuvat hyvää vauhtia. 

Oppikirjoja ei koulussa käytetä ollenkaan, vaan kaikilla oppilailla on kansio(ita), johon kerätään saatava materiaali. Jos oppikirja on, se on tiiliskiven paksuinen opus vuodelta miekka ja kirves. Mä olen käyttänyt ainoastaan biologiassa ja terveystiedossa kirjoja, joista toinen on vuosimallia 2002 ja toinen 1994. 

Ihan kunnon läksyjä tulee tosi harvoin. Nyt kun tarkemmin asiaa mietin, mä en edes muista, että joskus olisi tullut läksyjä mitkä olisi sitten tunnilla tarkistettu. Matikka taitaa olla ainut aine, mistä olen tehnyt ihan perustehtäviä kotona. Yleensä kotiin jää ainoastaan erilaiset projektit ynnä muut isommat jutut. 

Juuri pari päivää sitten mä juttelin mun sveitsiläisen vaihtarikaverin kanssa siitä, kuinka rentoa ja stressitöntä koulunkäynti täällä on ollut tähän asti (kop kop). Tämä ainakin osaksi johtuu siitä ettei kummankaan meistä pahemmin tarvitse stressata arvosanoista, mutta muutenkin melkein minkään asian eteen ei oikeasti täydy nähdä meidän koulussa vaivaa. Joskus mä mietin, että millainen hankaluustaso on kanadalaisessa yliopistossa, sillä lukiossa se ei näytä olevan erityisen korkea. 

Sopivaa haastetta mulle tuo tietysti kieli. Aina kun mulle on tullut kokeessa tenkkapoo, se on johtunut siitä etten ymmärrä kysymystä. Kyllä, myönnän. Mä jopa kirjoitin ensimmäiseen biologian testiin vastauksia ranskaksi, englanniksi ja suomeksi, sillä halusin näyttää opettajalle etten mä suinkaan ole tyhmä. Saatan kuitenkin vastaavaa mahdollisesti yrittävien tietoon, että mä sain siitä suomivastauksesta nolla pistettä (mutta tiesinpähän ainakin vastauksen. Biologian maikka Suomessa hymyilee). 

Näin yhteenvetona sanoisin, että ainakin mun kokemuksen perusteella kanadalainen koulunkäynti mun ikäisillä on helppoa tai ainakin helpompaa verrattuna Suomeen. Aihealueet käydään selvästi suppeammin läpi ja joitakin juttuja ei käydä ollenkaan; 12:läiset käy tällä hetkellä samoja juttuja läpi matikassa, mitä mä kävin viime vuonna (ja ottakaa huomioon, että mä olen käynyt lukiossa tasan kaksi kurssia matikkaa, joista toinen oli yhteinen ja toinen lyhyen matikan kurssi). Koska mun arvosanat täällä ei vaikuta Suomessa lähes ollenkaan, koulu onkin mulle lähinnä se paikka missä sosialisoitua ja viettää aikaa kavereiden kanssa. Ruokatunnit best. 

Kanadalainen koulusysteemi jees, suomalainen koulusysteemi tuplajees. Tähän kliseinen lausahdus: joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle. 

"Kun ei aitookaan saa."

- Karjalanpiirakoita ikävöivä Meri