Kanadassa tilanne on kuitenkin vähän toinen. Mulle ei ole toistaiseksi iskenyt mikään jäätävä kulttuurishokki, sillä Kanada muistuttaa Suomea monessa asiassa, mutta pakko myöntää, että mun perusilme on saanut mut miettimään pariinkin otteeseen.
Olisiko mun pitänyt itkeä vai nauraa, kun mun hostäiti ja siskot kertoi, että ne luuli etten pitänyt heistä, koska olin kuulemma niin vakavalla naamalla lentokentällä, tai kun mulle aivan tuntematon tyttö oli kysynyt mun kaverilta koulussa "Miksi se suomalainen näyttää aina niin surulliselta?".
Hämmennys, huvittuneisuus ja epäusko tuli kaikki käytyä läpi, kun niin moni ihminen sanoi mulle luulleensa, että mä olen 24/7 joko surullinen tai vihainen jostakin. Olenko mä oikeasti niin vakavailmeinen? Myönnän sen, että jos oon mietteissäni tai en puhu kenellekään, saattaa kasvojani koristaa melko tympeä miettimisilme nyt kun vielä joutuu aivotyöskentelemään kielenkin takia tuplateholla, mutta ei kai mun pärstä nyt niin paljon eroa kanadalaisista. Vai?
Pienimuotoisen kultturishokin/kriisin mä tän hyvin pienen asian takia kävin läpi, sillä en mä halua ihmisten luulevan musta asioita, jotka ei pidä paikkansa. Kun mä tein selväksi, että 90% mun ajasta mä en ole vihainen tai surullinen, vaikka naama näyttäisikin siltä, tyypit on suhtautunut onneksi huumorilla mun "finnish faceen". Hostäitikin sanoi, että ainakin on erilaisia naamoja talossa: yksi duracell meksikolainen, yksi itkunauru turkkilainen ja yksi naamalta vakava suomalainen. Silti mun to do -listalla on oppia hymyilemään enemmän, jotta mä voin palata Suomeen hiukan enemmän kanadalaisena.
- Vähän normaalia enemmän hymyilevä Meri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti